Alun perin oli ollut puhe, että Emmi ja Miila vuorottelisivat ruokakorin viemisessä, mutta Miila vakuuttikin, että oikeastaan hän pysyisi mieluummin keittiössä. Hän kuulemma arasteli olla tekemissä herrasväen kanssa, mikä oli helppo uskoa kun näki, miten hermostuneeksi hänet teki jo Vernan satunnaiset vierailut. Emmi oli oppinut Vernan olevan kartanon taloudenhoitaja, tai jokin sellainen, mutta vaikka hän olikin arvohierarkiassa selvästi piikojen yläpuolella, hän oli kuitenkin lähempänä näitä kuin aatelisia. Tyttö arveli lisäksi, että Miila oli huomannut hänen käyvän mielellään katsomassa Kristiania harjoituskentällä ja halusi olla ystävällinen antamalla omatkin vuoronsa Emmille. No kyllähän se hänelle sopi.

Emmi siis pääsi viettämään joka päivä pienen hetken ihastellen Kristianin notkeutta ja voimaa ja oikeastaan kaikkea hänessä. Joka päivä poika jutteli hänen kanssaan kuten ensimmäisenäkin päivänä ja joka kerta Emmin maailma värjääntyi vaaleanpunaiseksi ja hän tunsi olonsa vähän levottomankin kuplivaksi aina palatessaan takaisin keittiölle tyhjä kori mukanaan. Kristianin kertakaikkinen täydellisyys sai melko lahjakkaasti tytön aivot jumittumaan niin, että hän onnistui vastailemaan pojalle vain vaivoin. Silloinkin hänen sanansa kuulostivat typeriltä ja kömpelöiltä, mutta vaikutti siltä, että Kristianista se oli lähinnä huvittavaa ja ehkä suloistakin. Ainakaan se ei tuntunut haittaavan ja Emmin palava ihastus häntä kohtaan syveni entisestään.

Ikävä kyllä Kristianin katselu tarkoitti useimmiten myös Samuelin katselua. Tyttö oli päättänyt, ettei soisi tälle huomiota hiukkaakaan enempää kuin pakko saneli. Eikä Samuelkaan pahemmin hänen seuraansa tupannut, joten siltä osin Emmi sai rauhassa keskittyä toisen nuoren aatelisen palvomiseen.

Hänen rauhaansa kuitenkin häirittiin eräänä iltana, juuri kun hän oli kuvitellut saaneensa tämän uuden elämänsä jotenkin raiteilleen. Emmi oli menossa nukkumaan, kun vieras tyttö tuli hänen luokseen ja ilman mitään esittelyjä hän aloitti: “Varmaan olet Emmi?”

Emmi nyökkäsi hämmentyneenä ja tyttö jatkoi: “Verin käski sanoa, että se haluaa tavata siut. Akka ilmeisesti näki jonkin enneunen ja nyt sen pikkuvarvasta syyhyttää, mikä tarkoittaa tietenkin, että sinulla on luonnollisia taipumuksia parantajan ammattiin. Huomenna sinun olis parempi mennä sen mökille torin laidalle.” Sen sanottuaan tyttö kääntyi ja häipyi.

“Kuka tuo oli?” Emmi kysyi Miilalta, joka seisoskeli hänen vieressään.

“Se on Seela. Se kuvittelee kai olevansa meitä muita parempi, kun opiskelee Verinin luona parantajaksi. Verin ei ota oppilaaksi ihan ketä vaan, eikä hän olisi ottanut Seelaakaan ellei sen vanhemmat olisi painostaneet ottamaan. En minä siitä niin tiedä, miten ne sai Verinin suostumaan. Jos Verin oikein varta vasten pyytää sinua oppilaakseen, sinun pitäisi ehdottomasti mennä”, Miila selitti. Hän vaikutti tyytyväiseltä saadessaan selittää Emmille asioita. Kai se sai tytön tuntemaan itsensä fiksuksi ja hyödylliseksi.

“Miten mä sinne menen ja millä ihmeen ajalla?” Emmi ihmetteli.

“Huomennahan on auringonpäivä eli meillä vapaata, missä sinun ajatukset oikein on? Voit lainata kartanon hevosta, kyllä siellä aina joku tallipoika on, joka voi sen sinulle valjastaa.”

Emmi kalpeni. “Minäkö ratsastaisin sillä?” hän uikahti. Miila katsoi häntä ihmetellen.

“Niin, hevosilla on yleensä tapana myös ratsastaa, jos et tiennyt.”

“Kyllä mä tiedän mitä se tarkoittaa, mutta… kuinka kauan kestäisi, jos kävelen?”

“En minä tiedä… En ole koskaan kävellyt kylään asti, mutta ei kai se mahdotontakaan ole. Mutta hei, eiköhän mennä nukkumaan. Minua ainakin väsyttää jo. Hyvää yötä, Emmi”, Miila toivotti ja Emmin vastattua hän hävisi omaan “lokeroonsa” niin kuin piiat kutsuivat makuutilojaan. Emmi seurasi esimerkkiä. Hänen päässään pyöri kauhukuva vauhkoontuneesta hevosesta ja hänestä itsestään lentämässä kaaressa sen selästä. Ja mikä pahinta, sitähän saattoi sotkeentua eläimen jalkoihin. Ei, hän ei taatusti ratsastaisi. Eihän hänen ollut edes mikään pakko mennä sen noidan luokse, sehän oli hänen valintansa. Mutta jo ajatellessaan asiaa hän tiesi menevänsä kuitenkin.