Jännitys alkoi kiristää otettaan Faridista vuorille tulon myötä. Se oli positiivista, innostunutta jännitystä ja hän joutui hillitsemään itseään, ettei olisi alkanut hymyillä näennäisesti ilman syytä tai muuten näyttänyt liiaksi intoaan. Tuntui, kuin olisi jo palannut kotiin! Oli niin sykähdyttävää tuntea jälleen vuoriston vankka kallio jalkojen alla ja hengittää sen raikasta ilmaa. Ah, Farid oli joutunut viettämään aivan liian pitkän aikaa kalkkinaamojen joukossa tunkkaisissa suurkaupungeissa. Onneksi hän kohta saisi jälleen palata oman kansansa joukkoon ja palaisikin sankarina.

Farid oli jo täysin varma suunnitelman onnistumisesta. Mikäpä sen voisi pilata? Enää pari päivää ja hän johdattaisi nämä typerykset ansaan. Farid arveli, ettei tieto heidän lähtönsä tarkasta ajankohdasta ollut vielä ehtinyt vuorille, eikä ehtisikään ennen heitä, mutta sitähän varten Farid olikin mukana. Olisi rasittanut muutenkin rasittuneen kansan voimia pitää jatkuvasti vartio täydessä valmiudessa - ja se olisi mahdollisesti herättänyt epäilyksiäkin jos nämä kalkkinaamat olisivat aluksi ruvenneet tarkastelemaan tilannetta ennen yritystä vapauttaa ystävänsä - mutta nyt niin ei tarvinnut tehdä. Farid vain tekisi hälytyksen joukon päästessä tarpeeksi syvälle luoliin, jotta pakeneminen olisi ainakin ja täysin varmasti estettävissä.

Farid ei malttanut odottaa sitä, että saisi lakata esittämästä näiden ihmisten ystävää. Koko touhu suorastaan ällötti häntä. Miten kalkkinaamat kestivät itseään? Hän tässä yritti suorittaa legendaksi muodostuvaa tehtävää ja nämä pellet, joita kutsuttiin sotilaiksi, juorusivat ja vitsailivat kuin mitkäkin kalakauppiaan muijat torilla! Faridin erikoislahjat upposivat näistä tolloista jokaiseen niin helposti, että se oli melkein turhauttavaa. Eikö näistä ollut mitään vastusta? Ei hän paljoa kalkkinaamoilta ollut odottanutkaan, mutta hänen omaa eeppistä sankaritaruaan ajatellen kaikki tuntui ihan liian helpolta. Hän olisi tarvinnut jonkinlaisen taistelun, edes pienen. Mutta kaikki vain uskoivat hänet hyväksi ystäväkseen, kun hän vain vähän katsoi silmiin. No, onneksi retkellä ei ollut muita talikkeja. Totuudesta oli aina olemassa monenlaisia näkökulmia, eikä ketään haittaisi, vaikka hän hieman muuntelisikin asioita näyttämään hienommilta.

Kaikkein helpoin kohde oli ilman muuta nuori Kristian, jota kaikki tuntuivat niin suuresti ihailevan. Farid ei ollut tainnut koskaan kohdata yhtä hyväuskoista tapausta. Tuntui melkein siltä, että nuori mies HALUSI uskoa Faridista vain hyvää ja suorastaan toivotti tervetulleeksi miehen valheelliset muistikuvat ja vakuutukset. Farid olisi varmaan saanut nuorukaisen tekemään ihan mitä tahansa, jos olisi halunnut. Hänen täytyi kuitenkin välttää herättämästä kenenkään huomiota, joten ylimääräiset huvitukset jäivät kokeilematta.

Toinen nuorista herroista, Samuel, vaikutti olevan epäilevämpi luonteeltaan, mutta tälläkin oli selvästi liikaa kiireitä omien sisäisten sotkujensa kanssa, jotta olisi ehtinyt kiinnittää huomionsa Faridiin. Eikä Faridin tarvinnut yrittääkään käyttää suostutteluaan Samueliin, sillä tämä ei selvästikään ollut retken johdossa eikä hänen oletettukaan tuntevan Faridia. Ja mitä sotilaisiin tuli - Faridin mielestä nämä olivat keskivertotyperyksiä, joita oli kohtalaisen helppo manipuloida.

Toisinaan Faridin valtasi halu heittäytyä maahan suutelemaan vuorten kylmää kiveä ja tirauttaa pari liikutuksen kyyneltä. Nämä vuoret olivat hänen kotinsa, hänen kansansa koti ja heidän vankilansa. Äiti Vuoret tarjosivat turvapaikan ja suojan, vaikka niillä ei ollutkaan kaikkein mukavinta asua ja heidän oli pakko pyrkiä pääsemään niiltä pois. Vuoret olivat silti Faridin kansan suurin ystävä! Vieläpä melkoisen kirjaimellisesti. Eikä menisi kauaa, kun he jo pääsisivät niskanpäälle taistelussa kalkkinaamoja vastaan ja se oli Faridin ansiota. Teki mieli hypähdellä kuin kauriinvasa silkasta kuplivasta onnesta! Miehen mielessä välähteli jo kotona järjestettävä suuri juhla. Juhla, joka oli järjestetty hänen kunniakseen.