Emmi odotteli, että muut alkoivat nukahdella. He olivat nyt siirtäneet leirinsä erään suurehkon kallion kupeeseen ja parantaneet tuon lohkareen luomaa suojaa puunoksien avulla. Koko aikana ei ollut näkynyt vilaustakaan talikkeista, ei yhtäkään. Emmiä pelotti silti. Hän halusi vähän äkkiä pois tästä metsästä! Huomisen aikana olisi onneksi tarkoitus ehtiä erakon luo ja neljän seinän sisällä nukkuminen kuulosti hyvin houkuttelevalta. Ja sieltä he saisivat hevosensa takaisin ja voisivat sitten ratsastaa vauhdilla kotiin.

Tyttö katseli hetken taivaalle ja yritti muodostaa sen lukemattomista tähdistä kuvioita. Nämä tähdet olivat kuitenkin hänelle vieraita, eikä hän tosin ollut siinä edellisessäkään maailmassaan osannut etsiä tähtitaivaalta kuin Otavan. Häntä vaivasi haikeus ja jonkinlainen kylmyys, joiden takia hän ei halunnut vielä alkaa nukkua. Hän oli varma, että näkisi painajaisia. Äh… Emmillä oli aavistus, että Samuelia vaivasi jokin samantapainen kaiherrus, sillä tämä oli vaatinut saada ensimmäisen vahtivuoron. Hänenhän ei olisi ollut mikään pakko ottaa lainkaan vahtivuoroa. Ilmeisesti hän siis arveli, ettei kuitenkaan saisi unta vähään aikaan.

Emmi nousi ylös makuualustansa päältä ja sukelsi tiheän pensaikon läpi. Hän näki Samuelin vähän matkan päässä nojaamassa maasta esiin pistävään kiveen niin, että oli melkein makuuasennossa. Hän tuijotti ylös taivaalle. Hieman unisena.

“On meillä täällä tosi tarkka vahti”, Emmi kuiskasi hieman hymyä äänessään. Samuel kohotti päätään katsoakseen tyttöön ja viittasi tätä tulemaan viereensä.

“Luuletko sinä, että talikkeja voi nähdä näin pimeällä?” Samuel vastasi äänellä, jonka tuskin erotti muilta yön ääniltä, linnuilta ja tuulelta ja sen sellaiselta. “Talikkeja on vaikea nähdä edes valoisalla.”

“No mitä hyötyä vartioinnista sitten on?” Emmi tuhahti.

“Kuuntele”, Samuel sanoi pitäen sitten tauon antaen tytölle mahdollisuuden toteuttaa kehotus, “Jos talikkeja on lähettyvillä, sen voi kuulla, jos on tarkkana.”

“Vai niin”, Emmi totesi jääden kuuntelemaan lintujen liverryksiä.

“Mikset ole nukkumassa?” Samuel kysyi hetken kuluttua.

“En minä tiedä… On vaan kummallinen… tai… Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että minä olen juuri tappanut ihmisen”, Emmi vastasi. Ehkä hän yritti olla hieman sarkastisen kuuloinen. Samuel kiersi kätensä tytön ympärille ja painoi rintaansa vasten.

“Tunnetko sinä siitä huonoa omatuntoa?” poika kysyi.

“Etkö sinä tunne?”

“Luultavasti.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Se oli oikeastaan ihan mukavaa hiljaisuutta ja Emmi piti hyvin paljon siitä, kuinka hänen päänsä parhaillaan lepäsi Samuelin rintaa vasten. Hän saattoi kuulla tämän sydämen sykkeen, tuntea hengityksen. Ja lämmön, lämpö oli ehdottomasti mukava asia. Siinä oli jotakin lohdullista.

“Se talikki olisi tappanut sinut, jos et olisi ehtinyt ensin”, Samuel sanoi kuin palaten asiaan yrittäen lohduttaa Emmiä.

“Silti”, tyttö huoahti tuntien puistatuksen käyvän kehonsa läpi. Se tunne, miten puukon terä oli pureutunut vieraan miehen sisuskaluihin, sitä hän ei unohtaisi koskaan. Hän ei ollut tätä ennen tappanut kuin hyttysiä kesällä. Samuel silitti hänen hiuksiaan. Tytöstä tuntui, että tämä ymmärsi.

“Menisit nukkumaan”, Samuel kuiskasi.

“En tahdo. Minä voin ihan hyvin nukkua tässäkin.”

Samuel ei vaikuttanut vastustavan ajatusta. Pojan käsivarret ympäröivät Emmiä turvallisina ja ehkä vähän typerästikin Emmin pelko talikkeja kohtaan laantui. Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut - yhtä hyvin ne voisivat tappaa hänet tähän kuin mihin tahansa muuallekin - mutta hänellä vain alkoi olla turvallinen olo. Kaikki järjestyisi vielä. Enää Emmistä ei tuntunut, että hän näkisi painajaisia heti sulkiessaan silmänsä. Niinpä hän päätti kokeilla. Luomet olivat muuttuneetkin jo varsin painaviksi.



Seuraavaksi tyttö havahtui siihen, että häntä kannettiin. Hän oli liian uninen edes avaamaan silmiään saati sitten ihmettelemään sen pahemmin, miksi häntä siirreltiin tällä lailla paikasta toiseen. Ehkä hänen aivonsa vaistomaisesti yhdistivät tämän sylin Samueliin, olihan hän viimeinen asia, joka Emmin tajunnassa oli ollut ennen nuukahtamista. Ei siis ollut mitään syytä huoleen.

Emmi laskettiin makuualustalle, joka ei ollut erityisen mukava mutta johon Emmi oli jo ehtinyt tottua matkan aikana. Hän tuskin muisti, millaista oli ollut nukkua oikeassa sängyssä. Edes sellaisessa hyvin kehnossa, jollaisia oli piikojen yösijoina. Tyttö ei edelleenkään avannut silmiään tai osoittanut muutenkaan olevansa hereillä. Ei häntä huvittanut. Sitä paitsi Samuel selvästi varoi herättämästä häntä. Seuraavaksi tyttö peiteltiin huolellisesti, ehkä vähän turhankin huolellisesti ja aikaa vievästi. Ei sekään häntä haitannut. Ei hiukkaakaan.

Hetken oli hiljaista. Sitten Emmi tunsi poskellaan kevyen hipaisun. Hänen suunsa vääntyi väkisin hymyyn. Hänen aivonsa eivät toimineet kovin tehokkaasti horroksessaan, mutta sen hän tajusi, että piti tuosta kosketuksesta oikein paljon. Hän huokaisi tyytyväisenä.

Sen jälkeen Emmi kuuli vielä Samuelin hiljaisen äänen herättelevän Venniä vahtivuoroon. Sen jälkeen tyttö nukahti uudelleen.