Emmi maleksi pitkin metsää taitellen välillä oksia poikki matkan varrella, jotta voisi mahdollisesti seurata niitä takaisin leiriin. Hän oli poiminut mukaansa muutamia heiniä, kun kerran oli tänne pusikkoon lähtenytkin, jos vaikka joku sattuisi kysymään. Tyttö pysähtyi katselemaan ympärilleen ja haistelemaan raikasta ilmaa, joka viileni yötä kohti. Maahan oli painautunut suhteellisen leveä polku ja Emmi toivoi näkevänsä illan hämärässä jonkin suloisen eläimen. Peuran tai vastaavan. Tai edes oravan, tuskin hän sen peuraa pääsisi näkemään. Ei kai täällä sentään mitään petoja olisi? Tai no, miksei olisi? Pitäisiköhän Emmin pikkuhiljaa palata takaisin nuotion ääreen?

Juuri kun tyttö oli aikeissa lähteä takaisin, häneen iski suunnaton kauhun ryöppy jonkin tarttuessa hänestä takaa päin kiinni ja vetäistessä syrjään polulta kuusenoksien raapiessa tyttöä kevyesti. Ennen kuin Emmi ehti edes ajatella kiljahtamista, käsi painautui tiukasti hänen suulleen. Emmin koko keho oli lamauttavasta pelosta kylmä ja hän olisi taatusti alkanut potkia, jos hyökkääjä ei olisi heti vedettyään hänet polulta kuiskannut hänen korvaansa: “Hiljaa ja liikkumatta.”

Emmi tunnisti nyt Samuelin äänen ja rentoutui, sillä kukaan ei nähtävästi ollut aikeissa tappaa häntä. Sitten helpotuksen tilalle vyöryi närkästystä, sillä millä hemmetin oikeudella poika säikytteli häntä tällä tavalla? Emmi ei aikonut sietää sellaista, että hänet noin vain… kaapattiin. Mutta hän ei silti tehnyt elettäkään vapautuakseen toisen otteesta ja oikeastaan hän ei ollut vihainen tälle vaan syvästi ihmeissään. Samuelin ääni oli ollut tiukan käskevä, mutta siihen oli sisältynyt jotakin huolestunutta ellei pelokastakin. Emmi huomasi, että he seisoivat aivan kiinni jättimäisen kuusen rungossa ja jokunen oksa heilui heidän ja leveän polun välissä. Samuel piti edelleen tyttöä tiukasti otteessaan painaen häntä itseään vasten, toinen käsi kiertyi vyötärölle ja toinen painoi yhä edelleen Emmin suuta.

Kauaa Emmi ei ehtinyt ihmetellä, sillä samassa jostain kauempaa - tai ei kovin kaukaa - kuului oksan rusahdus. Tyttö hätkähti ja hän tunsi, miten hänen vyötärönsä ympärillä olevan käden ote kiristyi. Sitten kuului toinen rusahdus, kuin jokin kävelisi heitä kohti. Jokin suuri. Näkyviin ilmestyi hetkessä valtavan kokoinen… jokin. Se oli kaksijalkainen ja jollain tavalla ihmismäinen, mutta paljon raskastekoisempi ja ehdottomasti suurempi. Se näytti harmaalta ja sillä saattoi olla jonkinlainen turkki. Olennon pää jäi kuusen oksien taakse sen tallustellessa kiirehtimättä pitkin polkuaan. Otus käveli aivan kahden piileskelijän vierestä ja sen ohittaessa heidät Emmin sydän hakkasi järjettömästi ja hän painautui melkein huomaamattaan entistä tiukemmin Samuelia vasten. Tyttö oli varma siitä, että hirviö söisi heidät hetkenä minä hyvänsä. Hän ei edes viitsinyt tuhlata energiaa sen ihmettelemiseen, että moinen otus oli olemassa.

Olento ei kuitenkaan edes hidastanut heidän kohdallaan, joskaan ei kiirehtinytkään. Kaikesta päätellen tämä oli sille yksi normaali ilta muiden joukossa, eikä se huomannut lainkaan reviirilleen eksyneitä vierailijoita. Kun se oli kadonnut puiden lomaan, ei pieneen aikaan tapahtunut mitään. Emmi ja Samuel pysyivät vielä hyvän aikaa paikalleen jähmettyneinä kuin varmistaakseen, että todella oli turvallista jälleen hengittää.

Kun vaaran tunne oli hälventynyt tarpeeksi, Emmi äkkiä tiedosti sen, että hän oli edelleen painautuneena vasten Samuelia. Hän tuli myös hämmentävän tietoiseksi omasta kehostaan. Pojan toinen käsi oli kuin unohtunut tytön huulille ja toinen lepäsi edelleen vyötäröllä ja kosketus sai ihon kihelmöimään jännittävällä tavalla, se tuntui melkein hyväilevältä. Tuntui kuin jokainen aisti olisi yhtäkkiä jotenkin herkistynyt. Emmi tunsi hengityksen hiuksillaan ja pojan vartalon lämmön omaansa vasten. Sydän hakkasi edelleen kiivaana, mutta enää se ei muistanut hetki sitten uhannutta vaaraa. Juuri sillä hetkellä ja juuri siinä Emmi tunsi olonsa aivan erityisen turvalliseksi. Hän olisi voinut sulaa siihen. Olisi niin helppoa vain unohtaa kaikki ympäröivä, olisi ollut niin helppoa vain tarttua hetkeen ja… Emmi suorastaan kuuli verensä kohinan korvissaan. Mitä ilmeisimmin hänen aivonsa olivat lakanneet toimimasta, mutta juuri siinä oli hyvä olla. Emmi olisi voinut jäädä siihen.

Mutta sitten Samuel irrotti otteensa tytöstä ja astui pois hänen ja puunrungon välistä. Emmi otti askeleen eteenpäin ja jäi vähäksi aikaa tuijottamaan metsänpohjan sammalmattoa hämmentyneenä. Hengitys kulki vieläkin asteen verran liian raskaasti. Tytön teki mieli ravistella itseään kovakouraisesti ja tivata, mitä hittoa hän oikein kuvitteli ajattelevansa?

“Mitä hemmettiä sinä kuvittelit lähtiessäsi hiippailemaan yksin metsään?” Samuel tiuskaisi matalalla äänellä hetken kuluttua ja Emmi käännähti viimeinkin häneen päin.

“Ei kukaan estänytkään. Mikä hitto tuo oikein oli?” Emmi vastasi yhtä hiljaa ja yhtä kiukkuisesti. Kiukkuisuus auttoi häntä kokoamaan itsensä ja ajatuksensa. Jos joku olisi kuullut sananvaihdon, se olisi taatusti huvittanut tarkkailijaa. Molemmat yrittivät samaan aikaan sekä puhua mahdollisimman hiljaa, että antaa vaikutelman kinasteluun sopivasta huutamisesta tai ainakin astetta äänekkäämmästä keskustelusta.

“Hiisi”, Samuel vastasi tytön kysymykseen ja lähti kävelemään leiriin päin Emmin seuratessa, “Tietysti koko maan ainoa tuntematon hiisikanta sattuu asumaan juuri täällä.”

“Onko niitä enemmänkin vai?” Emmi kysyi vilkuillen epäluuloisena ympärilleen hämärässä.

“Yleensä ne elävät pienissä laumoissa. Älä vain rupea huutamaan, jos et halua kutsua niitä paikalle. Oli onni, että tuo äskeinen ei ollut metsästämässä.”

“Syökö se ihmisiä?” Emmi uikahti, vaikka oikeastaan hänen ei olisi pitänyt olla yllättynyt.

“Se syö lihaa”, Samuel tarkensi puhuen kuin jollekulle vähän vähemmän välkylle, “Hiidet eivät ole älykkäämpiä kuin vaikka karhut, eivät ne erottele ihmisiä muista saaliista. Hiidet eivät ole sellaisia julmia olentoja kuin inorokit, joilla kuitenkin on jonkin verran älyä. Toisin kuin eräillä tuntemillani ihmisillä.”

Viimeinen lause sanottiin merkitsevällä äänenpainolla ja Emmiä otti päähän. “Minähän sanoin, ettei kukaan yrittänyt estää minua lähtemästä mihinkään! Pitääkö minun nyt ruveta pelkäämään joka ikisessä paikassa?” Kysymys oli tahallisen liioitteleva ja tarkoitettu sarkastiseksi.

“Pitää!” Samuel tiuskaisi hänelle, “Jos haluat pysyä elävänä mahdollisimman kauan. Sitä paitsi, minä sanoin, että inorokeilla on enemmän järkeä kuin joillain ihmisillä, en että jollain yhdellä ihmisellä. Mitähän hemmettiä meidän sotasankareiden päissä oikein liikkui, kun antoivat sinun lähteä yksin metsään?” Jälleen ilmiselvä loukkaus. Kuin Emmi olisi ollut jokin typerä tenava, joka ei pärjännyt omillaan hetkeäkään.

“Osaan minä pitää huolta itsestäni”, Emmi ilmoitti painokkaasti.

“Niin varmasti”, Samuel selvästi nauroi koko ajatukselle.

Emmi ei ruvennut enää väittämään vastaan, sillä he olivat jo melkein leirissä. Tai heidän täytyi olla lähellä, vaikka Emmi ei nähnytkään nuotiota tai ketään miehistä. Samuel kuitenkin pysähtyi ja hetkessä sakeaan hämärään, joka oli jo melkein pimeyttä, aukeni valokiila. Näemmä matala teltta oli pystytetty ja naamioitu vielä oksilla ja sammaleella ja sisällä poltettiin öljylamppua, jonka valo tulvi ulos nyt avatusta oviläpästä. Emmi katseli ympärilleen ja huomasi jonkinlaisen majahökötyksen, joka ilmeisesti kätki hevoset. Hän seurasi Samuelin perässä telttaan.

Keskusteleminen oli tuonut Emmille muuta ajateltavaa, mutta nyt teltassa mietteet palasivat kiertelemään metsässä koetun ympärille. Tilannetta ei varsinaisesti parantanut se, että hänen tullessaan sisään Rob hymyili hänelle jälleen kysyen samalla leikkisästi, oliko hän nähnyt yhtään hiittä. Emmi mutisi jotain epämääräistä ja hakeutui mahdollisimman rauhaisaan nurkkaan vellomaan yhä levottomammaksi käyvässä mielialassaan. Tytön sisällä kulki värähdys hänen vaivihkaa tarkastellessaan Samuelia ja sitä puolestaan seurasi epämääräinen takku tunteita, joita kuvasi parhaiten halu hakata päätään seinään. Mitä hän oikein taas touhusi? Samuel ei enää kiinnittänyt hänen pienintäkään huomiota - tyttö olisi voinut olla ilmaa - ja Emmi alkoi pohtia, oliko tämä lainkaan edes huomannut sitä pientä hetkeä, joka sai tytön sisuskalut lepattamaan. Ehkä se kaikki oli vain Emmin omassa päässä.

Emmi päätti painua nukkumaan mitä pikimmiten. Ehkä aamulla kaikki näyttäisi selkeämmältä ja tämä mielenhäiriö painuisi unten aikana unohduksiin. Niin, hänhän oli kuoleman väsynyt ja väsyneenä ihmiset kehittivät mielissään ties mitä. Siitä sen täytyi johtua. Nyt nukkumaan. Hän kääriytyi peittoonsa, mutta tällä kertaa uni ei tullut aivan niin helpolla kuin eilisiltana.