Emmin potilaista ehdottomasti vaikein oli Samuel. Tai no, niin kauan kaikki sujui hyvin, kun poika ei tuntunut kuumeensa läpi tajuavan mitään, mutta sen jälkeen yksinkertaisistakin asioista kehkeytyi isompia tai pienempiä taisteluita. Ja yleensä niistä tulikin melko kiivaita, sillä kumikin osapuoli oli huomattavan itsepäinen eikä kumpikaan olisi halunnut olla se, joka antoi periksi. Ilmeisesti tähän liittyi Samuelin puolelta jokin pahuksen ylpeydentunto, joka ei olisi sallinut kenenkään näkevän häntä sairaana tai ainakaan hoitavan häntä. Syöminen esimerkiksi oli erityisen hankalaa. Emmi kuitenkin huomasi, että ärsyttävän rauhallisella ja viileällä äänellä lausuttu kysymys, pitäisikö hänen syöttää, osoittautui hyvin tehokkaaksi. Tyttö ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa.

Aina Emmi ei kuitenkaan muistanut eikä oikeastaan halunnutkaan pysyä rauhallisena. Varsinkin Samuelin alkaessa toipua tämä onnistui melko usein suututtamaan tytön perinpohjaisesti. Niin perinpohjaisesti, että Emmi toivoi kädenulottuvilla olevan jotakin ei-särkyvää, mielellään ei kovin arvokasta ja ei kuitenkaan liian kovaa tai painavaakaan, jolla voisi heittää poikaa. Tunne vaikutti olevan molemminpuolinen ja joskus joku tuli käytävältä tai viereisestä huoneesta kysymään, oliko kaikki kunnossa. Emmistä tuntui, että toisinaan heidän huutamisensa olisi helposti kuulunut kartanon toiseen päähän asti. Ainakaan pahimpien riitojen jälkeen kukaan ei ruvennut väittämään hänelle vastaan lainkaan niin helposti kuin muulloin.

Oikeastaan riiteleminen oli jollain tasolla mukavaa. Tai siis, ainakin siten saattoi purkaa hermoihin kertynyttä painetta ja kunnon huutaminen jollekulle tuntui virkistävältä. Lisäksi se osoitti, ettei toinen voinut kovin huonossa kunnossa olla. Niinpä Emmi olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos Samuel olisi joka kerta väittänyt hänelle vastaan ja ollut tuolla tavalla hankala. Se olisi ollut rauhoittavaa. Tyttö ei pitänyt yhtään niistä tapauksista, jolloin poika alkoi vältellä katsetta eikä sanonut mitään.

Niin kuin sekin yksi kerta, kun hirviöiden hyökkäyksestä oli kulunut jo jokunen päivä. Emmi avasi Samuelin oven tasapainoillen päivällistarjottimen kanssa. Hän olisi tietysti voinut jättää tämänkin homman jollekulle muulle piialle, mutta nämä tuntuivat pelkäävän aivan liikaa aatelista. Ainakaan nämä eivät uskaltaneet vastustaa poikaa ja kun Samuel käski piikojen viedä ruoka saman tien pois nämä niiasivat kuuliaisesti ja kipittivät pois. Kaikki olisi pitänyt tehdä itse.

Huoneeseen astuessaan Emmistä jo tuntui, ettei tänään ollut lainkaan hyvä päivä eikä tänään tulisi räiskyvää tappelua. Huoneen ilmassa oli jotain perusteellisen masentavaa. Hänen kävellessään lähemmäs Samuel ei edes vilkaissut häneen päin. Pojan silmissä oli ylpeän uhman sijasta samean alakuloinen ilme ja kasvot tuntuivat ihmettelevän, miksi hän oli vielä hengissä, mitä järkeä elämässä noin ylipäänsä oli. Emmi tuli ajatelleeksi, että Samuel vietti aivan liikaa aikaa yksinään - olkoonkin, ettei hänelle kelvannut kenenkään seura - ja kai sitä nyt yksinään alkoi kehitellä ties minkälaisia ajatuksia. Mahtaisikohan vaikka Dipperin seura kelvata? Se kun ei ollut ihminen niin olisiko siinä jokin ero?

Emmi käveli huoneen poikki hitaasti saadakseen aikaa miettiä, mitä sanoisi. Tähän kun ei oikein räyhääminen tainnut auttaa, eikä poika pitäisi lainkaan säälistä tai lohduttelusta - nehän suorastaan osoittelisivat, kuinka tämä tarvitsi sääliä ja lohduttelua. Hän olisi yhtä hyvin voinut haukkua poikaa heikoksi surkimukseksi. Tyttö ei myöskään oikein tiennyt, mitkä heidän väliensä nyt sitten piti olla: kuuluiko heidän yhä olla vihoissa vai oliko silloin hirviöiden hyökkäysiltana solmittu jonkinlainen sovinto?

“Etkö sinä voi jättää minua rauhaan?” Samuel kysyi hiljaa edelleen nostamatta katsettaan. Emmi olisi ollut paljon tyytyväisempi, jos kysymys olisi edes yritetty verhota kiukkuiseksi, sillä siihen olisi voinut vastata samalla tavalla. Sellainen vihaisuus toimi tavallaan suojakilpenä, jonka ansiosta ei tarvinnut näyttää niin rehellisesti, mitä sisällä oikeasti oli. Emmi ymmärsi kyllä kysymyksen merkityksen, mutta leikki hidasälyistä.

“Täytyy sun kuitenkin syödä”, hän vastasi toivoen… että jotakin tapahtuisi. Samuel oli hiljaa, hän kyllä tiesi Emmin käsittäneen. Poika halusi tulla jätetyksi rauhaan lopullisesti. Hän ei halunnut kenenkään tuovan ruokaa tai lääkkeitä. Hän ei ilmeisesti keksinyt syytä, miksi haluaisi pysyä elävien kirjoissa. Emmin rintakehää puristi.

“Kuule, tämä talo on täynnä ihmisiä, jotka tarvitsevat sinua, ettäs tiedät”, Emmi katkaisi hiljaisuuden, kun toinen ei sitä tehnyt, “Kristian on tähän mennessä pitänyt järjestystä yllä, mutta ihmiset tietää, ettei hän ole se, jonka kuuluisi johtaa heitä. Tämä ei ole hänen kartanonsa ja usko pois, sillä on väliä. Ja miten meille kartanon palkollisille käy, jos viimeinenkin isäntäväestä kuolisi? Mihin me jouduttaisiin, mitä?”

Vihdoin Samuel kohotti katseensa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta jäänsiniset silmät tuntuivat kysyvän, oliko Emmi tosissaan, tarvittiinko häntä muka johonkin. Pienen hetken ajan silmistä näkyi väsymystä, surua, tuskaa, eikä niillä ollut mitään tekemistä fyysisten olotilojen kanssa. Pojan silmät tuntuivat sanovan, ettei hän jaksaisi, hän ei pystyisi. Emmikään ei sanonut mitään, hänen rintansa ympärille ilmestynyt näkymätön vanne kiristyi. Tytön silmät vastasivat hänen uskovan, että poika jaksaisi; hän aikoi korkeimman omakätisesti pitää siitä huolen. Kaikki tapahtui lyhyessä ajassa ja hetkessä Samuel oli kääntynyt taas tutkailemaan tapettia. Hän vaikutti pelkäävän silmiensä paljastavan liikaa, pelkäsi niiden paljastaneen jo.

Poika puristi silmänsä kiinni ja avattuaan ne jälleen hän sanoi: “Jätä se tarjotin siihen pöydälle.”

Emmi vilkaisi matalaa yöpöytää sängyn vieressä ja aikoi väittää vastaan. Samuel kuitenkin keskeytti hänet ennen kuin yksikään sana ehti edes suusta ulos. “Jätä. Se. Siihen.”

Jokin pojan äänensävyssä vakuutti tytön ja hän laski tarjottimen alas huomaten vasta silloin, miten sen paino oli saanut kädet väsymään. Emmi lähti huoneesta - olihan hänellä muutakin tekemistä. Sulkiessaan oven perässään hän tunsi olevansa vähän pyörällä päästään ja tuntui kuin hän olisi käynyt läpi jonkinlaisen taistelun. Ja hänestä myös tuntui, kuin hän olisi voittanut sen.