Emmi mietti hetken, pitäisikö kuitenkin vain livahtaa takaisin sisälle ja ehkä mennä vaikka piiloon viljasäkkien taakse tai jonnekin, jotta saisi todella olla omassa rauhassa. Ei hän kuitenkaan mihinkään kiirehtinyt ja hetkessä pakeneminen olisikin ollut myöhäistä, sillä Samuel kääntyi katsomaan häntä kuultuaan oven käyvän.

“Jaa, eikö sinua kutsuttukaan mukaan juhliin? Sepäs on ihmeellistä”, Samuel totesi kohottaen toista kulmakarvaansa. “Juhlat” liittyivät ilmeisesti siihen viinapulloon, joka sotilailla oli hallussaan.

“Njääh, tuolla on niin pölyistä, ettei voi edes hengittää”, Emmi vastasi huitaisten epämääräisesti kädellään. Hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt, sillä toisaalta teki mieli juosta karkuun ja lujaa, mutta toisaalta hän myös halusi jäädä juuri siihen aitan kuistille. Robin pitämä puhe kaikui vieläkin tytön päässä ja hän olisi halunnut jonkun jollain tavalla lohduttavan häntä. Tai taisi olla turhaa korvata nimi vain yleisesti “jollakulla”, sillä tiesihän hän vallan hyvin, keneltä halusi lohdutusta. Paha vain, että juuri tuolle henkilölle hän ei ikimaailmassa kertoisi harmituksensa koko syytä. Tytön mielialan sekavuus ilmeisestikin näkyi hänen kasvoiltaankin. Emmi tunsi olevansa läpinäkyvä kuin lasimaljakko, mutta oli liian hämmentynyt - tai ehkä ennemminkin sekaisin - tekemään asialle mitään tai murehtimaan sitä.

Samuel tarkasteli Emmiä lyhyen hetken hiljaa kasvoillaan itselleen tyypillinen hienoisen tylsistynyt ilme, jonka oli tarkoitus saada muut luulemaan, ettei hän ollut erityisen kiinnostunut näkemästään tai ylipäänsä mistään muustakaan ympärillään olevasta. Sitten näytti siltä kuin hän olisi antanut periksi jollekin, hän rypisti kulmiaan ja kysyi: “Mikäs sinulla on?”

Emmi harkitsi jälleen sitä pois karkaamista, sillä pojan äänensävy antoi mahdollisuuden kuitata oudon ilmeen vain jollakin epämääräisellä lausahduksella. Kuitenkin tyttö huomasi seuraavassa hetkessä istuneensa kiviselle rappuselle toisen viereen ja vastaavansa huokaisten: “Rob vain käy hermoille.”

“Liian innokas ihailija?” Samuel kysyi kuin leikillään kiusaten. Kuitenkin hänen äänessään oli jotakin, joka kiinnitti Emmin huomion. Jotakin, joka sai leveän hymyn liimaantumaan hänen huulilleen.

“Oletko sä mustasukkainen?” tyttö heitti samanlaiseen kiusaavaan sävyyn ja katui sitten saman tien hieman. Vain hieman.

“En sentään”, poika vastasi, “Minä pidän enemmän tytöistä, eikä Rob muutenkaan ole oikein minun tyyppiäni, joten pidä vain hyvänäsi.”

Emmi katsoi Samuelia ensin typertyneenä ja purskahti sitten nauruun. Hän ei ollutkaan vähään aikaan nauranut kunnolla ja nyt syvältä rinnasta asti pulppuava nauru tuntui todella hyvältä eikä hekotukselle tuntunut tulevan loppua lainkaan. Tämä oli juuri sitä, mitä hän oli tarvinnutkin. Hänen olisi ilmeisesti ollut korkea aika mennä nukkumaan, sillä ei pojan lausahdus ehkä aivan NIIN hauska sentään ollut. Pikku hiljaa hän kuitenkin onnistui rauhoittumaan. Emmin naurukohtaus näytti huvittavan Samuelia ja pojan suupielessään häilyi pieni hymy hänen katsellessaan taivaalle kerääntyviä raskaita pilviä, joiden takia ilta pimeni nopeaa vauhtia. Tuuli oli voimistunut selvästi ja tuntui kylmältä tuoden mieleen jo syksyn.

“Kohta sataa”, Samuel totesi hetken kuluttua kuin vain jotain sanoakseen, ettei hiljaisuus pääsisi venymään.

“Mahtaakohan huomennakin päivällä sataa?” Emmi kysyi vastaukseksi.

“Voi sataakin. Mutta älä huoli, onhan sinulla sadeviitta mukana”, Samuel vastasi.

Emmi tuhahti vaimeasti. Hän ei ollut oikein vakuuttunut kankaan vedenhylkimiskyvystä, mutta siihen ilmeisesti olisi tyytyminen. Sateessa käveleminen ei ollut erityisen houkutteleva ajatus noin muutenkaan.

Emmiä alkoi todella väsyttää viileästä ilmasta huolimatta. Hän tuki kyynärpäänsä polvia vasten ja lepuutti päätään käsissään. Hetken kuluttua hän oli sulkenut silmänsäkin ja tunsi halua nukahtaa juuri siihen. Ei huvittanut yhtään nousta ylös ja mennä aitan yläkertaan muiden joukkoon. Satunnaista mekastamista kuului silloin tällöin puisella luukulla suljetusta ylhäällä olevasta pikkuikkunasta. Emmin päässä risteili ajatuksia, mutta yksikään ei viipynyt paikallaan niin kauan, että olisi kunnolla ehtinyt nähdä, mikä se oli. Joka tapauksessa ajatuksia oli. Ne vain menivät omia menojaan Emmistä välittämättä.

“Herätys, unikeko”, ääni havahdutti tytön ja hän tunsi kevyen läpsäyksen hartiallaan, “Et sinä siinä voi ruveta nukkumaan.”

Emmi nosti päänsä pystyyn, suoristi ryhtinsä ja räpytteli silmiään yrittäen näyttää pirteältä. Pirteä hän ei kuitenkaan ollut ja unisuus teki hänen päänsä painavaksi ja ajatuksia tuntui nyt peittävän ohut harso. Yksi miete kuitenkin näytti kirkkaalta. Se miete keskittyi siihen, miten käsittämättömän hyvältä Samuel hänestä näytti juuri sillä hetkellä istuessaan siinä vieressä ja katsellessa häntä kasvoillaan myös unisuutta. Olihan poikakin herännyt vähintään yhtä aikaisin kuin Emmi ja molemmilla oli ollut pitkä päivä.

Tuulenpuuska pyyhkäisi kuistin yli sotkien kummankin hiuksia, mutta Emmi tuskin huomasi omaan hiuspehkoonsa ilmaantuvia takkuja. Hetkessä hänet valtasi suunnaton halu kiertää sormensa Samuelin tummien suortuvien sekaan, painaa huulensa tämän huulille, puristautua toista vasten ja vain olla siinä. Hänen järkensä sanoi, ettei siitä varmaankaan seuraisi mitään muuta kuin harmia, eihän se toimisi, olihan hän vain piika, tiesihän hän sen! Viis järjestä, Emmi ajatteli. Eikö hän ollut oppinut mitään viimekerrasta? Nähtävästi ei. Pelkkä Samuelin otsalle eksynyt hiussuortuva kuumensi tytön verta siihen malliin, että hänen teki mieli vain syödä toinen elävältä. Nuo jäänsiniset silmät tekivät hänet hulluksi.

Ilmeisesti jokin korkeampi voima tai silkka sattuma päätti tehdä päätöksen Emmin puolesta ja asettui järjen puolelle. Tytön kasvoille tipahti sadepisara. Sitten toinen ja vielä joukko noiden edellisten kavereita. Ällistyttävän lyhyessä hetkessä taivas tuntui repeävän kokonaan auki ja rankkasade yltyi hakkaamaan yöhön valmistautuvaa tienoota armottomana ja jäätävän kylmänä. Raskaiden sadepisaroiden pauhu hukutti alleen kaiken, eikä Emmi enää nähnyt putoavan veden takia edes metsänreunaan saakka. Oli pakko kiirehtiä takaisin sisälle ja sinä aikana lumous olikin ehtinyt särkyä. Tytön sydän hakkasi siltikin liian lujaa vielä hänen lähtiessään kiipeämään pölyisiä tikapuita pitkin aitan vintille. Häntä melkein pelotti ajatellessaan sitä tunnekuohua, joka oli hetkeä aiemmin vallannut hänet. Se oli ollut melkein kuin vastustamaton luonnonvoima. Vähän samaa kategoriaa kuin maanjäristykset. Se oli samalla kertaa sekä kiehtova että pelottava.

                                                                            * * *

Näköjään Samuel alkoi rikkoa omia päätöksiään jo saman päivän aikana niiden tekemisestä. No, ehkä ne päätökset kaipasivatkin hieman vielä säätöä, nähtävästi hän ei voinut vastustaa niiden rikkomista. Poika kiipesi Emmin perässä erakon heinävarastoon, jonka heinät eivät selvästikään olleet mitään maailman tuoreimpia sakeasta pölystä päätellen. Kristian ja suurin osa heidän pienestä armeijastaan nukkui jo - tai osa oli ehkä sammunut - mutta pari oli vielä jalkeilla. Emmi meni suoraa päätä etsimään huopaansa ja mahdollisimman mukavaa nukkumapaikkaa ja Samuel yritti estää katsettaan seuraamasta tyttöä.

Joku muukin huomasi Emmin. Samuel tunsi inhon kiristävän vatsaansa nähdessään Robin horjuvan tytön luo ja sopottavan jotain tämän korvaan. Jollain tavalla tuo miekkamiehenkuvatus oli suututtanut Emmin ja nytkin tytön silmistä paistoi loukkaantumista. Samuel ei saanut selvää heidän puheistaan, mutta hänestä tuntui, että Emmi käski toisen mennä tiehensä. Mies kuitenkin liu’utti kätensä tytön vyötärölle ja Samuelin teki mieli rynnätä lyömään Robia. Emmi kuitenkin ehti ensin. Kunnon läiskähdys siitä tulikin. Samuel melkein toivoi, ettei Rob olisi vieläkään uskonut tyttöä vaan olisi jatkanut, jolloin Samuelilla olisi ollut hyvä syy heittää mies lattian luukusta alas tai jotenkin muuten aiheuttaa tälle mahdollisimman paljon kipua. Rob kuitenkin vetäytyi pois saatuaan Emmiltä tukevan iskun kasvoihinsa ja jätti tytön rauhaan.

Samuelkin hankkiutui nukkumaan raivoisan sateen takoessa kattoa. Hän ei voinut olla ajattelematta, mitä olisi tapahtunut, jos sade olisi alkanut muutaman hetken myöhemmin. Ja vaikka hän olisikin päättänyt unohtaa sen, hänen alitajuntansa olisi ollut eri mieltä. Hän nimittäin näki koko sen yön unia, jotka esittivät eri vaihtoehtoja illan kululle ja ne kaikki olivat sitä luokkaa, ettei niitä valveilla ollessa olisi kehdannut muistella.