Emmi katseli maailmaa kaltoin kohdellun marttyyrin surumielisen harmaiden lasien läpi. Hänen sydämessään tuntui tyhjää kipua, mutta samalla surullisuus tuntui nostavan hänet jollain tasolla muiden yläpuolelle. Hän oli kokenut jotakin, mitä nämä muut hänen ympärillään eivät taatusti olleet kokeneet. Hänen tunteensa täytyi olla ainutlaatuinen; tuo suloisen katkera syke hänen sisällään. Emmin alkoi olla vaikeaa saada iltaisin unta, joten pian hänelle muodostui tavaksi kävellä ympäri kartanon pihapiiriä ennen nukkumaan menoa. Tyyninä iltoina, kun maisema kylpi kesäyön hämärässä, joka imi värit itseensä, Emmin kaihomielinen itsesääli pääsi puhkeamaan kunnolla kukkaansa. Vain hän oli enää ylhäällä riutuen menetetystä - ei vaan kielletystä - rakkaudestaan. Tyttö ei myöntänyt itselleen, että jollakin omituisella tavalla hän saattoi jopa pitää tilanteesta. Ehkä hän oli sittenkin sekaisin.

Miila kyseli välillä, vaivasiko jokin Emmiä, kun tämä toisinaan jäi tuijottelemaan surullisin silmin tyhjyyteen tai huokaili itsekseen. Emmi ei tietenkään kertonut hänelle syytä. Hän saattoi sanoa jotakin runollista, mitä sattui mieleen tulemaan, jotakin viisaan oloista elämän luonteesta tai jotain muuta, mitä oli tullut luettua teepusseista kauan sitten. Tai sitten hän saattoi jättää kysymyksen huomiotta.

Kristianin kanssa käyty keskustelu palasi tietenkin vähän väliä Emmin mieleen ja pian tyttö tajusi, ettei Kristian ollut sanonut rakastavansa kihlattuaan. Nopeasti pieni epäilyksen poikanen vahvistui ja pian Emmi oli jo täysin varma, ettei Kristian pitänyt lainkaan siitä… mikä lie lady nyt olikaan. Kristian oli siis menossa rakkaudettomaan avioliittoon ja eikö se ollut kauheaa? Emmin pitäisi jotenkin saada hänet tajuamaan tuo vääryys ja tekemään sille jotakin. Tytön pitäisi saada poika huomaamaan, että oikeastaan hän rakastikin Emmiä. Enää pitäisi keksiä miten se tehtäisiin.

Emmi mietti myös mielessään lady Serafiinaa, jonka hän oli vilaukselta juhlissa nähnyt. Mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän Serafiina alkoi näyttää ylimieliseltä ja kylmältä ihmiseltä. Hänen täytyi olla itsekäs ja turhamainen luonne. Olkoonkin ylhäinen ja hienostunut, elämä hänen kanssaan olisi varmasti kammottavaa. Emmi tekisi vain palveluksen Kristianille pelastaessaan tämän joutumasta moisen pirttihirmun puolisoksi. Tämä varmuus antoi Emmille energiaa ja itsevarmuutta, aivan liikaa.

Emmi alkoi varovasti ottaa selvää Kristianin kihlauksesta. Miksei Miila ollut kertonut hänelle nuoren herran avioliittoaikeista? Miila vastasi hänelle, että ei ollut tullut ajatelleeksi sillä kaikkihan siitä tiesivät.

“Hänhän on tiennyt menevänsä naimisiin Knorringin neidin kanssa siitä lähtien, kun molemmat olivat vasta pieniä lapsia”, Miila selitti, “Niin se noissa kaikkein ylimmissä piireissä menee. Von Knorring on todella arvovaltainen suku samoin kuin von Aminoff ja häiden jälkeen Kristian-herralla ja lady Serafiinalla tulee olemaan hyvin paljon valtaa. Ei olisi ihme, vaikka Kristian-herra joskus valittaisiin kuninkaaksikin.”

Myöhemmin Emmille selvisi, että täällä aatelisto valitsi keskuudestaan kuninkaan aina entisen käytyä liian vanhaksi tai muuten sopimattomaksi hallitsemaan. Kuninkaan lisäksi maassa toimi senaatti, joka oli vähän niin kuin säätyjen muodostama eduskunta, jossa äänien lukumäärä henkilöä kohti määräytyi arvoaseman mukaan. Jos Emmi olisi uhrannut ajatuskaan Miilan selitykselle, hän olisi varmaan käsittänyt, ettei hänellä olisi toivoakaan Kristianin suhteen. Mutta hän oli taitava jättämään asioita huomiotta ja äärimmäisen itsepäinen.

Päästyään ensijärkytyksestään eroon Emmi jutteli Kristianille ja onnistui jotenkuten saamaan heidän välillään olleen ystävyyden kutakuinkin korjattua. Tyttö pyysi anteeksi junieiltaista käytöstään ja laittoi sen sen piikkiin, että hän oli muka ehtinyt juomaan juhlissa tarjottua boolintapaista juomaa (jota ei tarjoiltu lapsille ja jolla oli oma nimikin, mutta se oli Emmin korvaan täysin outo ja vieras). Alkuun Kristian tosin kohteli Emmiä hyvin muodollisesti, kuin varmistaen, ettei rohkaisisi tytön mahdollisia unelmia.

Kun mitään ei tosiaan näyttänyt tapahtuvan, Emmi alkoi pikkuhiljaa käydä kärsimättömäksi. Hän rupesi jopa selailemaan Verinin luona olevia kirjoja - aina kun sai tilaisuuden tehdä niin. Eikö kaikenmaailman loitsukirjoissa aina pitänyt olla jonkinlaisia lemmenjuomareseptejä tai vastaavia? Mitään käyttökelpoista ei kuitenkaan löytynyt ja Emmi vakuutteli itselleen, ettei hän sellaista olisi käyttänytkään. Sehän olisi ollut aivan väärin, raukkamaista ja epäeettistä. Ja siitä huolimatta hän jatkoi pölyisten opusten selailua.

Ehkäpä Emmi takertui liiankin tiukasti prinsessasatuunsa. Hänestä oli ihanaa ajatella elävänsä sellaista todellisuutta, josta niin monet rakkausromaanit kertoivat. Mahdoton rakkaus, tuhkimotarina. Tyttö piti melkein väkisinkin kiinni sydäntä kutkuttavasta ihastuksentunteestaan, eikä pysähtynyt katselemaan ympärilleen tai arvioimaan pakkomielteensä kohdetta. Tieto Kristianin valta-asemasta vain lisäsi vettä myllyyn, teki romanssista vielä enemmän kielletyn ja siten entistä kiehtovamman. Tyttö ei halunnut myöntää, että ehkä tuhkimoita oli vain satukirjojen kansien välissä.