Samuel katseli alas melko pyöreään laaksoon, josta erottui valonpilkahduksia. Valo tuli talikkien asumusten ikkunoista, eikä Samuel oikein tiennyt aiheuttiko niiden näkeminen hänessä eniten vihaa, inhoa vai tiheänä suonissa takovaa jännitystä. Hänestä tuntui, ettei hän tiennyt paljon mitään muutakaan. Joka tapauksessa heidän ryhmänsä ei joutuisi tekemään kovin paljon tarkempaa tuttavuutta noiden valojen kanssa, sillä Vennin mukaan talikkit pitivät vankejaan ylempänä vuoren rinteessä olevassa luolassa, jonka ympärillä oli enemmänkin asuttuja luolia. Venni kulki edellä, näyttäen tietä, kuten tähänkin asti. Mikael ja Aleksi oli jätetty vähän matkan päähän muulien kanssa. Kylmän tuulen lennättämät pienet ja kovat lumihiutaleet pistelivät kasvoja heidän kulkiessaan äänettöminä varjoina vuoripolkua pitkin.

Matkalla vankiluolalle he kohtasivat vain yhden vartijan, joka sekään ei huomannut heitä ennen kuin oli liian myöhäistä. Samuel katseli pienen hetken lumista kumparetta, jonka sisälle ruumis oli piilotettu, mutta kieltäytyi tuntemasta minkäänlaista sääliä talikkia kohtaan. Itsehän ne olivat aloittaneet. Kaikki oli niiden syytä! Ne eivät ansainneet sääliä, eivät hiukkaakaan. Ne eivät olleet omantunnon kolkutuksen arvoisia. Eivät.

Matkaa jatkettiin varovaisesti kyräillen joka suuntaan ja miekat valmiina hyökkääjien varalta. Pian oltiin pitkän luolan suulla, josta näkyi äärimmäisen harvakseen sijoitettujen lamppujen heikkoa valoa. Venni nyökäytti päätään merkitsevä ilme kasvoillaan. Samuelin valtasi jonkinlainen kuumeinen tunne, kun he astuivat sisään. Oikeastaan se oli vaivannut häntä ties kuinka kauan, mutta nyt se yltyi entisestään. Ei enää kauaa. Hänen päänsä oli vähällä räjähtää ja hän mietti vakavasti, oliko hän tulossa hulluksi. Ehkä kaikki oli vain hänen omaa hourettaan. Jotain sairasta kuvitelmaa. Ehkä… ei. Sellaiset ajatukset saivat hänet yhä vakuuttuneemmaksi järkensä kadottamisen vaarasta.

Käytävän seinään oli kiinnitetty useita lamppuja, mutta vain harva niistä paloi. Valoisien alueiden väliin jäi parin metrin pituisia pimeitä kaistaleita, mikä saattaisi olla pelastajille onneksi, sillä pimeimmillään varjoihin voisi jopa piiloutua, jos joku tulisi. Toisaalta he eivät voineet tietää, piilotteliko joku jo varjoissa - heille käytävä näytti tyhjältä.

Kovin montaa tyrmääkään ei ollut, sillä nähtävästi talikkit saivat harvoin vankeja ja enemmät tyrmät olisivat olleet turhia. Sellien ovissa oli pienet, luukulla varustetut ikkunat, joista kurkkimalla Samuel totesi lähes kaikkien koppien olevan todennäköisesti tyhjillään. Vain todennäköisesti, sillä tyhjät sellit olivat pilkkopimeitä, eikä seinillä olevilla lampuilla saanut valaistua joka nurkkaa. Venni kuiskasi, että oltiin lähellä. Samuel puristi miekkansa kahvaa, sillä se tuntui edes hieman rauhoittavalta. Jokainen vilkuili ympärilleen varuillaan talikkien varalta ja keskittymisen sekä kuulon äärimmilleen virittämisen saattoi aistia ilmassa.

Viimein - yksi tyrmä ei ollut tyhjä. Näytti siltä, että sen asukkailla oli käytössään yksi ainoa öljylamppu, jota poltettiin äärimmäisen pienellä säästöliekillä, joten sisällä olevia hahmoja ei nähnyt tarkkaan. Samuelin sydän hakkasi nopeampaan kuin koskaan ennen, mutta hän ei halunnut muiden saavan tietää sitä. Hänen teki mieli raivota Robille, joka tiirikoi paksun, puisen oven lukkoa auki aivan liian hitaasti... Eikö se muka nopeammin auennut? Lukon naksahdus kuulosti niin äänekkäältä, että sen olisi pitänyt kuulua laakson pohjalla asti. Se oli ääni, joka tuntui pysäyttävän sydämen. Sarana päästi lähes olemattoman, ruosteisen voihkaisun oven avautuessa.

Ensimmäisenä sisään astuttuaan Samuelin huomio kiinnittyi hänen äitiinsä, joka ponkaisi seisomaan seinään ketjuilla kiinnitetyltä laverilta ja hetken aikaa vain tuijotti poikaansa henkäillen suunnattomasta hämmästyksestä. Jokainen terävä henkäys vaikutti siltä, kuin hän olisi ollut aikeissa alkaa kiljua yllättyneestä riemastuksestaan, mutta joka kerta ääni jäi kuulumatta. Oli melkein kuin hänen eteensä oli ilmestynyt itse Hengen sanansaattaja, eikä hän ollut aivan varma siitä, näkikö hän oikein vai oliko se vain harhaa. Muutaman sekunnin kuluttua äiti ilmeisesti vakuuttui silmiensä luotettavuudesta ja ryntäsi halaamaan poikaansa, kuin ei olisi ketään muuta koko huoneessa nähnytkään. Hän teki sen henkeä salpaavalla voimalla tuhertaen samalla itkua.

Samuel oli ensin hieman vaivaantunut äitinsä julkisista hellyydenosoituksista, mutta päätti sitten viitata kintaalla sille, että muut näkivät. Hänen oli todella tehtävä töitä, ettei olisi alkanut vetistellä yhdessä äitinsä kanssa. Sitä hän ei sentään tekisi kaikkien nähden. Tuntui kuin ikuisuuden kestänyt jännitys olisi lauennut ja hän olisi voinut murentua palasiksi. Kuin ainoastaan se jännitys olisi pitänyt hänet koossa näin kauan. Samuel kuitenkin muistutti itselleen, ettei vielä ollut aika huokaista helpotuksesta, he eivät vielä olleet turvassa.

Epäselviä sanoja sopertavan äitinsä olan yli Samuel näki isänsä tulevan lähemmäs ja puristavan Kristianin kättä. Samalla Kristian selitti, keitä mukana olevat miehet olivat - Rob ja Venni olivat sijoittuneet lähes kiinni vedetyn oven kummallekin puolelle ja tarkkailivat käytävää - ja mitä olisi tarkoitus tapahtua seuraavaksi. Samuel huomasi, että hänen vanhemmillaan oli ilmeisesti vielä samat vaatteet yllään kuin talikkien siepatessa heidät mukaansa. Tutunnäköiset, aiemmin tyylikkäät ja arvokkaat vaatteet olivat nyt likaisia ja aavistuksen rikkinäisiäkin. Tarpeeksi lämpimiä ne eivät ainakaan tähän ilmastoon olleet, joten Venni saisi etsiä kantamastaan repustaan muutaman viitan ennen lähtöä. Joka tapauksessa vaatteiden kantajat näyttivät olevan pääosin kunnossa.

Pitkän, hysteerisen rutistuksen jälkeen Magda astahti taaksepäin tarkastellakseen yhä kyyneleet poskilla valuen poikaansa. Se tarjosi Samuelillekin tilaisuuden katsoa äitiään tarkemmin ja hän miltei järkyttyi tämän riutuneista kasvoista. Ne eivät olleet vain ravinnon vähäisyyden riuduttamat vaan oikeastaan enemmänkin niiltä paistoi psyykkinen kärsimys. Kasvot olivat kalpeat - milloinkohan hän oli viimeksi nähnyt päivän valon? - ja luisevat. Silmät näyttivät jollain ihmeen tavalla suuremmilta kuin ennen ja alun iloisuus alkoi valua niistä pois kyynelpisaroiden mukana. Oliko äiti aina ollut noin pieni?

Isän silmistä paistoi päällimmäisenä niihin aina kuuluva ylpeys ja lisäksi jonkinlainen uhma. Sellainen joka tuntui sanovan “uskaltakaapas ajatella, että minä olen pelännyt”. Saatuaan vaimoltaan tilaa isä tuli taputtamaan jämerästi Samuelin olkapäätä ja nyökäytti tälle hyväksyvästi päätään, jopa ikään kuin hymyili; se oli niin lähellä hellyydenosoitusta kuin Mattias Aminoff kykeni. Miehen silmissä käväisi epätavallisen lämmin katse, mikä sai Samuelin vasta silloin huomaamaan pelänneensä koko ajan Kristianin saavan tuon katseen. Olihan isä monesti antanut ymmärtää, että toivoi Samuelin olevan enemmän serkun kaltainen.

“Mukava nähdä sinuakin”, isä sanoi hiljaa, “vielä ennen kuin kuolen.” Isän tapoihin ei kuulunut ryhtyä erityisen tunteelliseksi. Samuel oli siinä määrin liikuttunut tästäkin, ettei osannut sanoa mitään.

Samuel kierrätti katsettaan hämärässä loukossa, tässä ei vielä ollut kaikki. Yhtäkään ikkunaa ei ollut missään, ilma oli kolea kuin kellarissa - nurkassa oleva rautainen kamiina ei selvästikään kyennyt lämmittämään tarpeeksi. Nuo asiat vilahtelivat hänen tajuntansa läpi ja sen ohi, ne eivät olleet tärkeitä. Seinille oli kiinnitetty yhteensä neljä makuulaveria, joista kahdella lojui huopia ja riepuja ja kolmannella tuo kasa oli paksumpi. Hämärässäkin oli erotettavissa, että vällyjen alta pilkotti tummien hiusten kehystämä pää. Samuelin rintaa kiristi terävä vanne. Hän tunsi olonsa jälleen sanomattoman epätodelliseksi, niin keveäksi, että voisi leijailla tiehensä kuin unessa ja silti niin raskaaksi, että oli työn takana pysyä seisaallaan.

“Miten Katerine…?” hän kysyi levottomana lauseen lopun hävitessä jonnekin aivojen ja suun välimatkalle.

Vastauksen pystyi näkemään äidin tuskaisista silmistä - se oli ollut siellä taustalla koko ajan - sekä hänen riipivästä, hiljaisesta itkukohtauksestaan. Isä katseli lattiaan etäisenä. Ilma tuntui muuttuvan joksikin hyvin tiiviiksi, kiinteäksi ja raskaaksi aineeksi, jota oli vaikea hengittää. Hiljaisuus teki sen sakeaksi. Samuelista tuntui, että tämän hetken hän oli elänyt lukemattomia kertoja ennenkin, unissaan. Katerine.