Seuraavana päivänä Emmillä olikin kunnia tutustua pariin herrasväkeensä kuuluvaan henkilöön. Oli jo ilta. Emmi oli hakemassa vettä pihan keskellä olevasta kaivosta, sillä sisään tulevan vesiputken oli tukkinut vesilisko (Niitä pidettiin kaivossa, koska ne kuulemma pitivät veden puhtaana ja raikkaana. Emmi oli melkein lopettanut veden juonnin kuullessaan tämän asian). Herrasväki oli ilmeisesti pitänyt tänään jonkinlaisen juhlaillallisen, joten tiskattavaa oli enemmän kuin tarpeeksi.

Kantaessaan molemmissa käsissään vesisankoa Emmi kuuli takaansa kehotuksen, josta kuuli puhujan tottuneen siihen, että käskyjä toteltiin: “Odotas, piika.”

Emmi laski ämpärit maahan ja kääntyi katsomaan taakseen. Häntä lähestyi tyttöä itseään parisen vuotta vanhempi nuori mies, jonka vaatteista Emmi päätteli tämän olevan sitä ‘parempaa väkeä’. Pojan tullessa lähemmäs Emmi totesi tämän nauttineen reilusti talon olutta ja hän mietti, pitäisikö vain lähteä pois. Mutta hänelle oli tähdennetty, ettei piika saanut jättää tottelematta kenenkään muun käskyä kuin korkeintaan toisen piian. Niinpä hän jäi paikoilleen odottamaan, mitä asiaa pojalla olisi.

“Sinua minä en varmaan oo nähnytkään”, toinen sanoi vähän sammaltavasti päästyään lähelle.

“Niin, kun mä.. tuota noin… minä olen keittiöpiika ja uusi…” Emmi selitti epävarmana. Hänen oli vaikea tottua puhumaan samalla lailla huolitellusti, kuin täällä oli tapana. Jos hän sen yhden noita-akan kehotuksesta huolimatta, vanhasta tottumuksesta, sanoi “mä” tai “sä”, ihmiset katsoivat häntä vähän oudosti ja saattoivat naljailla jotain hänen erikoisesta murteestaan. Tämä poika ei kuitenkaan kiinnittänyt hänen sanoihinsa juurikaan huomiota. Tuli vain melkein kiinni Emmiin kohotti kätensä tämän poskelle ja alkoi liikuttaa sitä hiljalleen alaspäin mutisten samalla jotakin hiljaa. Jotakin sellaista kuin “Nätti piika, ihan minun mieleen.”

Emmi seisoi jäykkänä ja epätietoisena siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Poika oli kyllä hyvinkin hyvännäköinen ja toisissa olosuhteissa Emmi olisi ollut oikein mielissään, jos tämä olisi tullut häntä iskemään. Mutta kun poika ei edes yrittänyt iskeä Emmiä vaan rupesi tuosta vain hiplaamaan kuin Emmi olisi ollut kuin mikäkin halpa vosu. Emmi ei aikonut alistua sellaiseen noin vain.

“Anteeks, mutta mun pitää kyllä nyt mennä…” hän kokeili, pääsisikö suosiolla. Eipä tietenkään. Poika kiersi kätensä paremmin tytön ympärille ja mutisi hänelle jotain sellaista, että hänhän tytön työnantaja oli, joten hän määräsi, mitä Emmin piti tehdä. Se kiukutti Emmiä pahasti, sillä häntähän eivät mitkään juopuneet juipit määräilleet! Olkoonkin, että juippi ilmeisestikin oli aatelinen. Pahimmassa tapauksessa Emmi varmaan vain saisi potkut ja hän voisi etsiä sen torinoidan tai jotakin.

Emmi potkaisi lähentelijäänsä terävästi nilkan tienoille ja onnistui riistäytymään irti. Hän ei ollut kuitenkaan tarpeeksi nopea paossaan, sillä ennen kuin hän oli edes kunnolla ehtinyt päästä irti pojan otteesta, hän tunsi sormien painautuvan kipeästi käsivarteen. Nyt hän oli vain onnistunut suututtamaan nuoren miehen.

“Perkeleen ämmä! Potkii saatana!” poika sadatteli vääntäessään kovakouraisesti Emmiä sellaiseen asentoon, jossa sai tästä tukevamman otteen. Tyttö rimpuili kuin viimeistä päivää tehdäkseen yrityksestä mahdollisimman vaikean, vaikkei ilmeisesti pääsisi enää uudestaan irti. Poika oli yllättävänkin vahva ja Emmi oli jo menettänyt yllätyshyökkäyksen edun.

Sitten kuin tilauksesta Emmi näki pihalla toisen nuorukaisen, joka ilmeisesti oli juuri tullut ulos. Molemmissa pojissa oli jotain samaa näköä, mutta kun tämä Emmin kimpussa pyörivä oli tummatukkainen, kauempana pihalla seisoskeleva oli vaalea. Vaaleahiuksinen katseli ympärilleen kuin etsien jotakin ja sitten hänen katseensa kohdistui Emmiin. Tyttö väänsi kasvoilleen apua anovan ilmeen ja ilmeisesti se tehosi.

“Samuel!” vaaleatukkainen huudahti harppoessaan lähemmäs, “Miten sinä kehtaat?”

Samueliksi kutsuttu poika irrotti otteensa Emmistä, joka luikahti heti muutaman askeleen kauemmas, ja kääntyi juuritulleeseen päin. Hän oikoi vaatteitaan ja sipaisi hiuksiaan, jotka olivat menneet sotkuun äskeisessä taistelussa.

“Mikä perkeleen lapsenlikka sinä nyt olet? Olen minä ennen saanut kotonani tehdä mitä haluan”, tummatukka rähähti. Jokin tässä vaaleassa pojassa ilmiselvästi ärsytti häntä suunnattomasti.

“Niin kai, kun kukaan tytöistä ei uskalla väittää vastaan. Kysyisit joskus niidenkin mielipidettä, ennen kuin käyt käsiksi, vaikka nyt piika kyllä selvästi ilmaisi, mitä mieltä on. Ja siistisit suusi.”

“Herra isoherra on taas niin ystävällistä ja ymmärtäväistä, vai on piioillakin mielipiteitä? Hemmetti! Ja minähän manaan niin monta perkelettä, kuin haluan!” Sen sanottuaan Samuel lähti kiukkuisin askelin pois.

“Pyydän anteeksi serkkuni käytöstä”, paikalle jäänyt vaaleatukka sanoi Emmille juuri niin muodollisesti ja ritarillisesti kuin ylhäisen nuoren herran saattoi odottaakin. Emmi oli vieläkin vähän järkyttynyt ja kiittämisen sijaan hän vain niiasi.

“Näytät tuntemattomalta minulle. Kauanko olet ollut täällä?”

“Pari päivää… herra”, Emmi sanoi ja niiasi sitten vielä varmuuden vuoksi uudestaan. Hänestä tuntui vähän typerältä sanoa melkein itsensä ikäisiä poikia herroiksi, mutta yllättävän nopeaan tahtiin hän oli alkanut siihenkin tottua.

“Kristian”, poika sanoi hymyillen ja ojensi kätensä tytölle, joka tarttui siihen epäröiden. Sillä hetkellä Emmi oli varma siitä, että tunsi kohtalon vaskikellojen kumisevan… siellä missä ne sitten ikinä kumisivatkin. Pojan uskomattoman siniset silmät ja aavistuksen luonnonkihara vaalea tukka salpasivat hänen hengityksensä ja tuntui kuin tämä olisi nähnyt suoraan tytön sisimpään. Emmin mieleen syöpyi kuva pojan hienoista, jollain tavalla siroista, mutta silti voimakkaista kasvonpiirteistä. Hän sai vaivoin henkäistyä oman nimensä. Tytön koko keho oli hetkessä täynnä sähköä.

Kristian hymyili hänelle jälleen ja tarjoutui kantamaan ämpärit hänen puolestaan keittiön ovelle. Emmi säikähti ja vakuutteli, ettei nyt herran sellaista tarvinnut tehdä. Ei kai se ollut sopivaa? Se Samuelkin oli kutsunut Kristiania “herra isoherraksi”, joten ei kai sellaiselle arvolle (mikä sitten olikin) kuulunut vesisankojen kanniskelu jonkun piikatytön puolesta? Poika vakuutti kuitenkin, ettei siitä olisi hänelle mitään vaivaa ja nosti sangot maasta kevyesti, kuin ne eivät olisi painaneet mitään.

Pienen palvelijoiden oven luona Kristian laski ämpärit käsistään ja sanoi: “Samuel on tuollainen juotuaan liikaa, sinuna välttelisin häntä mahdollisuuksien mukaan. Mutta hei sitten, Emmi. Oli mukava tavata sinut, vaikka se tapahtuikin vähemmän mukavissa merkeissä.”

Emmi katsoi pelastajansa loittonemista. Jos Emmin kotopuolessa joku tuonikäinen poika olisi puhunut tuolla tavoin, tyttö olisi epäilemättä ratkennut nauramaan. Kristianin sanomana sanat kuulostivat enkelin puheelta. Emmi olisi voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan tuota jäntevää kävelyä, joka kuvasti kävelijässä piilevää voimaa, joka nyt ikään kuin nukkui, mutta saattaisi ryöpsähtää valloilleen heti tarvittaessa. Tytön sydän lepatti hänen tarttuessaan ämpärien kahvoihin ja kiikuttaessaan ne sisälle hälisevään, hikiseen keittiöön. Todellisuus kutsui.