Emmin mielestä mielenkiintoisin huone kartanossa oli kirjasto. Se sijaitsi yläkerrassa ja sen seiniä kiersivät korkeat kirjahyllyt ja joitain hyllyjä seisoi myös muodostamassa rivejä keskelle huonetta. Se ei ollut kovinkaan iso huone, mutta kyllä sinne mahtui hyvin monta kirjaa. Huoneesta teki erityisen miellyttävän sen tuoksu, jossa oli sekaisin kirjojen nahkakansien tuoksua sekä paperin ja todennäköisesti musteen aromeja. Huoneen kahdesta, suuresta ikkunasta aukeni näkymä alas pihalle ja kauas ympäröiville pelloille. Huoneeseen sijoitellut nojatuolit näyttivät siltä, että niissä oli vietetty tovi jos toinenkin.

Emmi tutki innokkaana hyllyjä selvittääkseen, millaisia kirjoja täällä oli ja kuinka samanlaisia ne olisivat kuin hänen omassa maailmassaan lukemansa. Emmi ei ollut oikeastaan mikään erityinen kirjojen rakastaja, mutta hänen mielestään oli välillä mukava syventyä lukemaan jotakin hyvää teosta. Tyttö päätteli Samuelin ilmeestä ja siitä pienestä varautuneisuudesta, jota tämä oli yläkertaan tultaessa osoittanut, että poika oletti luultavasti vaistomaisesti, ettei Emmi osannut lukea. Sen luulon tyttö halusi osoittaa vääräksi, sillä vaikka hänellä olikin yllään piian vaatteet, se ei tarkoittanut hänen olevan tyhmä.

Tyttö valikoi hyllystä kirjan melko sattumanvaraisesti ja avasi sen suunnilleen puolesta välistä. Ensin kirjaimet näyttivät Emmin silmään aivan oudoilta ja hetkeksi hän pelästyi, että täällä käytettiin hänelle vierasta kirjoitusta. Sitten tarkempi silmäys osoitti, että kirjaimet olivat vain oudolla tavalla vänkyräisiä, mutta pohjimmiltaan aivan samanlaisia kuin ne, joihin Emmi oli tottunut. Hieman itsetyytyväisenä hän alkoi lukea satunnaista pätkää ääneen: “ ’Niin kuu kultainen matkasi puiden harjain yläpuolelle ja langetti säteensä hänen onnettoman päälleen. Lisabeth tunsi sen kirouksen käyvän hänen ytimiinsä muuttaen hänen siron vartalonsa hirviön kehoksi ja tehden hänestä vallan peloittavan näyn. Lisabeth parka oli jälleen susi-ihminen ja vaaraksi kaikille rakkailleen, hän oli jälleen kurja peto.’ Jaa, eivät nämä teidän kirjanne taida kovin erilaisia olla kuin meidänkään.”

Emmi huomasi arvanneensa oikein Samuelin oletukset sillä poika oli näyttänyt yllättyvän Emmin alkaessa lukea. Tyttö työnsi niteen takaisin hyllyyn ja juoksutti sormiaan muiden kirjojen selkämyksillä. Sitten hänestä alkoi tuntua siltä, että tunnelma oli jostain syystä reilusti laskemaan päin. Mitä hän nyt oli tehnyt?

“Tuo oli muuten Katerinen lempikirja”, Samuel sanoi turhan huolettomaan sävyyn silmäillen samalla hyllyä, “Siinä joku tyttö kärsii muodonmuutoksista täydenkuun aikana ja meinaa hävittää koko kotikylänsä. Katerine on vähän sellainen, tykkää lukea susi-ihmisistä ja vampyyreistä sun muista. Tiedätkö, minä vähän luulen, että kirjoittajien täytyy olla ainakin vähän päästään vialla.”

Poika ei onnistunut tyhjänpäiväisellä äänellä peittämään sitä, että hänellä oli kurja olo sisarensa takia. Hän valikoi käteensä kirjan ja kääntyi nojailemaan hyllyyn saaden siitä syyn kääntää selkänsä Emmille. Tyttö yritti keventää tunnelmaa vaihtamalla puheenaihetta kuin ei olisi huomannut lainkaan huoneen lämpötilan yhtäkkistä laskua. Ihan kuin lähestyvän sateen voisi välttää kieltäytymällä huomaamasta taivaalle kertyviä pilviä.

“Onko joku lukenut nämä kaikki kirjat?” Emmi kysyi naurahtaen hieman, sillä kirjoja oli niin valtavasti, että hän uskoi tietävänsä vastauksen.

“Mitäs muutakaan tekemistä täällä korvessa olisi kuin lukea?” Sen parempaa vastausta Emmin oli ilmeisesti turha odottaa.

“Kuinka moni teidän maailmassanne oikein osaa lukea?” Emmi jatkoi kyselemistä. “Kun meillä kaikki käyvät koulua ja oppivat lukemaan ja laskemaan ja kaikenlaista muuta ihan turhaakin.”

“Ei täällä maaseudulla osaa lukea kuin aateliset ja papit. Ja joku harva alempisäätyinen, niin kuin Hesteri.”

Emmi huomasi, että hänen yrityksensä ohjata keskustelu valoisammille reiteille oli menossa pahasti vikaan. Ja toisaalta, haittasiko se? Emmi huomasi, että oikeastaan hän pelkäsi sanovansa jotakin typerää tai väärää ja yritti siksi vältellä kipeitä puheenaiheita. Ei hän ollut tottunut keskustelemaan näin vakavista asioista ja… Ehkä hän myös pelkäsi sellaisen olevan turhan henkilökohtaista. Tytöstä tuntui, ettei Samuel tiennyt itsekään, halusiko hän Emmin huomaavan mielialansa vai ei.

“Hesteri taisi olla hyvä palvelija?” Emmi kysyi ja heitti siten pallon pois itseltään. Kysymys oli sen verran epäsuora, että Samuel saattoi vastata siihen ihan miten itse halusi.

“Perhana sen enää mikään salaisuus tarvitse olla, ettei hän mikään pelkkä palvelija ollut. Minä ja Katerine opetettiin hänet lukemaankin. Vaikka koko saamarin maailma saa kuulla sen, minun isäni ei ainakaan enää voi lähettää Hesteriä yhtään mihinkään.” Emmi sai kuulla hieman sekavan selityksen siitä, miksi palvelija ei saanut olla ystävä ja kuinka tarkka kartanon isäntä oli ylpeydestään. Emmi kuunteli hiljaa sillä mitä hän olisi voinut sanoa?

“Ja taas minä huomaan selittäväni sinulle asioita, jotka eivät sinulle kuulu”, Samuel totesi tavoitellen ääneensä sarkastista häivähdystä, eikä Emmi osannut sanoa siihenkään mitään. Samuelilla oli edelleen kirja kädessään ja hyvän aikaa vain tuijoteltuaan sitä hän jatkoi hiljaisella äänellä: “Minä tapoin hänet.”

“Mitä?” Emmi kysyi yllättyneenä. Hän oli taatusti kuullut tai ymmärtänyt jotain väärin.

“On minun syytäni, että Hesteri kuoli”, Samuel selvensi ja kertoi sitten, miten hänen käskynsä hakea uusi satularasvapurkki oli aiheuttanut Hesterin joutumisen kellarin ansaan. Hän kuulosti siltä kuin asia olisi vaivannut häntä pahasti jo pitkään ja hänen oli kerta kaikkiaan pakko saada sanoa se ääneen jollekulle. Ja kenelle hän oikeastaan olisi voinutkaan puhua? Emmi tunsi itsensä jollain lailla imarrelluksi kun toinen luotti häneen niin paljon, että purki ajatuksensa hänelle.

“Eihän se sinun vikasi ollut”, tyttö sanoi, “ et sinä tiennyt, että ne hirviöt hyökkää ja joku lukitsee kellarin luukun.”

Samuel kohautti harteitaan. Ehkä hän oli itsekin järjellään ajatellut samoin, mutta tarvitsi jonkun sanomaan sen hänelle. Poika laittoi kirjan takaisin hyllyyn ja sanoi: “Sinulle oli muuten onni, että olit sen yön minun kanssani. Muuten olisit ensimmäinen epäilty, kun mietitään, kuka lukitsi sen luukun. Sinä olet muukalainen. Kaikki kartanon palvelijat ovat olleet nöyriä ja kunnioittavia - sinua lukuun ottamatta - ja silti jonkun heistä on ollut pakko tehdä se. Syyllinen saattaa vieläkin elellä täällä viatonta esittäen ja SE tekee minut hulluksi. Sinä, Kristian ja Hektor olette ainoat, joiden tiedän varmasti olleen muualla kuin kellarissa.”

“Eikö se kellarin lukitsija olis jo lähtenyt pois? Niiden talikkien kanssa, vai mitä ne oli?” Emmi ihmetteli. Hänelle ei ollut tullut mieleenkään, että se petturi olisi jäänyt Tuulinotkoon.

“Ei välttämättä”, Samuel vastasi, “Meillä ei ole ollut täällä töissä ketään, jolla olisi talikkijuuret, joten ehkä ne ovat vain lahjoneet jonkun. Se joku tuskin haluaisi petoksen takia elää loppuelämäänsä vuorilla. Jos minä joskus saan sen elukan kiinni, pistän sen toivomaan, että se olisi sinne vuoristoon mennyt ja pysynyt siellä. Vaikka todennäköisesti se ei olisi halunnut jäädä Tuulinotkoonkaan vaan on jo paennut johonkin lahjustensa kanssa. Etköhän sinä ole katsellut kirjastoa jo tarpeeksi, tule mennään.”

Emmi seurasi poikaa takaisin käytävälle. Tukevan lukon naksahdus jykevässä ovessa tuntui sinetöivän keskustelun ja muodostavan sanattoman sopimuksen, että kirjastossa puhutut asiat jäisivät vain heidän kahden tietoon.