Emmi heräsi seuraavana aamuna siihen, että hänen niskansa oli kipeä. Se oli varmaan vääntynyt ikuisiksi ajoiksi vinoon, siltä ainakin tuntui. Niskan särky puolestaan teki myös pään kipeäksi ja ihan kuin sekään ei olisi riittänyt, Emmin jokainen lihas suorastaan huusi eilisen ratsastuksen jäljiltä jumiutuneena. Hänet varmaan jouduttaisiin nostamaan hevosen selkään. Kaikki muut näkyivät olevan jo hereillä ja nuotiolta leijui mukavaa ruoan tuoksua. Joku oli ilmeisesti saanut metsästettyä jotakin. Aamiaisen jälkeen historia toisti itseään ja tämä päivä noudatti edeltäjänsä kaavaa. Toisin sanoen ratsastusta, puita, tyhjänpäiväistä rupattelua, puita, olemattoman lyhyitä taukoja ja vähän lisää puita.

He ratsastivat syvällä metsässä ja Emmin oli myönnettävä sen olevan kaunis paikka. Puut olivat suuria ja niiden alla kasvava sammal näytti hämmästyttävän hienolta levittäytyessään metsän pohjaan pehmeänä mattona. Jopa sammalen väriä teki mieli kuvailla sanalla “pehmeä”. Oksilla riippui naavaa kuin pienten tonttujen partoja. Emmistä tuntui siinä ympäristössä aivan ymmärrettävältä, että luonnon kanssa tiiviisti yhdessä elävät kansat olivat kehittäneet itselleen tarinoita metsien jumalista. Tytöstä tuntui, että jos tällaisessa ikimetsässä viettäisi vähänkään kauemman aikaa, alkaisi vähintäänkin uskoa kaikenlaisiin haltioihin, maahisiin, jumalolentoihin ja puhuviin puihin, ellei jopa alkanut nähdä sellaisia pomppimassa näkökentän rajalla. Kyllä, metsä oli ehdottomasti erittäin kaunis paikka. Ongelmana oli vain se, että jatkuva puiden ohi ratsastaminen alkoi pikku hiljaa… no, maistua puulta. Loppujen lopuksihan ne näyttivät kaikki melkein samanlaisilta.

Illallakin toistui sama kaava; leiri pystytettiin, hevosia hoidettiin ja aateliset sekä Venni hävisivät pimenevään metsään. Tänä iltana nuotiolle jääneet sotilaat ilmeisesti muistivat, ettei Emmi juurikaan pitänyt Samuelin pilkkaamisesta ja alkoivatkin harjoittaa jonkinlaista käänteistä syrjintää kehuen Kristiania reiluimmaksi ja muutenkin miellyttävimmäksi esimieheksi ikinä. Sellaiselta se ainakin Emmin korvaan vaikutti ja yhtäkkiä häntä alkoi tympiä hirvittävästi hänen sen hetkinen seuransa.

“Minä menen, tuota, katsomaan, löydänkö tuolta jostain muutamia yrttejä”, Emmi sanoi nousten seisomaan.

“Haluatko minun tulevan mukaan?” Rob kysyi hymyillen kuin olisi varma yrttien keräämisen olevan vain tekosyy pienelle kävelylle. Ja siltä osin hän olikin oikeassa, Emmi vain halusi kävellä itsekseen.

“Pärjään minä yksinkin”, Emmi vastasi hymyilemättä ja sen aavistuksen tylysti.

“Älä sitten mene liian kauas”, nuori sotilas vielä varoitti hieman pettyneen oloisena. Hänen silmistään pystyi melkein lukemaan, miten hän oli ehtinyt kaavailla mielessään jotain herkän romanttista tapausta, jolla olisi saanut Emmin valloitettua itselleen.

“Äläkä viivy liian kauan, kohta on pimeää”, jatkoi Aleksi jota ei ilmeisesti kiinnostanut pätkääkään vieressään mahdollisesti käynnissä oleva draama.

Emmi hymähti jotain vastaukseksi ja lähti harppomaan ikivanhojen kuusten väliin saappaiden upotessa syvälle sammaleeseen. Tyttö oli jälleen väsynyt päivän ratsastamisesta eikä lihassärky ollut asettunut kokonaan, mutta vielä ei tuntunut sopivalta ruvelta nukkumaankaan. Hänen tosiaan täytyisi varoa eksymistä, mutta maahan jäävät jalanjäljet todennäköisesti auttaisivat häntä löytämään takaisin leiriin. Puiden siimeksessä oli jo melko hämärää, mutta se oli jotenkin mukavan rauhallista, sinertävää ja uneliasta hämärää. Sellaista metsän hämyä, joka saa silmäkulmaan jäävät puiden juurakot liikehtimään, mutta se ei pelottanut Emmiä. Siellä täällä laulavat linnut oli helppo kuulla kuulaassa illassa ja Emmi toivoi, että iltahämärän hetki olisi kestänyt kauemmin. 

                                                                      * * *

Samuel käveli suurten kuusten alla seuraten hajamielisenä jonkin eläimen tekemää pikkupolkua. Jousipyssy heilui hänen toisessa kädessään toimettomana, eikä Samuelilla oikeastaan ollut edes aikomuksena ruveta tosissaan metsästämään. Kristian saisi kuitenkin joitakin pulleita jäniksiä kiinni ja niissä olisi ihan tarpeeksi syötävää seuraavalle päivälle. Ei Samuelia oikeastaan edes huvittanut metsästää juuri sillä hetkellä, kunhan vain pääsi omaan rauhaansa ja pois nuotiolta. Hän ei pitänyt Kristianin tuomista miehistä - mokomat olivat kuin milläkin huviretkellä, tyypillisiä sotilaita - mutta hänen olisi pakko sietää näitä, sillä eihän hän edes maksanut näille palkkaa. Kristian todennäköisesti maksoi, mutta siitä ei ollut koskaan ollut puhetta. Se oli merkki siitä, ettei Kristian halunnut serkkunsa osallistuvan kustannuksiin ja mikäs siinä, Kristianilla tietenkin oli paljon enemmän rahaa käytössään kuin Samuelilla. Joka tapauksessa miehiä piti sietää ja se onnistui parhaiten menemällä mahdollisimman kauas näistä.

Eikä sotilaiden iloisessa rupattelussa edes ollut mitään pahaa. Ei Samuel voinut vaatia, että jokaisen täytyi olla yhtä huonotuulinen kuin hänkin. Tosipaikan tullen miehet varmasti osaisivat hoitaa työnsä sen vaatimalla vakavuudella. Samuel vain viihtyi juuri silloin paremmin yksin. Niin, vika oli ehdottomasti hänessä eikä sotilaissa.

Toisinaan metsäpolulla Samuelista ei tosin tuntunut siltä, kuin hän olisi ollut yksin ja hän toivoi, että se tunne olisi pitänyt paikkansa. Kävellessään hän oli vähän väliä kuulevinaan takaansa toisten askelten äänen, hieman kömpelöiden askelten. Ajoittain tämä näkymätön seuraaja kaatuili puiden juuriin ja olisi siten karkottanut viimeisetkin saaliseläimet pois, jos olisi ollut todellinen. Samuel ei edes jaksanut laskea, montako kertaa hän kääntyi ympäri etsiäkseen katseellaan Hesteriä, joka parhaansa mukaan yrittäisi olla avuksi kantaen metsällä käytettäviä varusteita. Samuel olisi kovasti halunnut Hesterin vierelleen, juttelemaan hänelle tai olemaan hiljaa, saman tekevää, kunhan vain olisi ollut täällä. Ei, oli ollut vale väittää, että hän halusi olla yksin.

Samuel istui maasta pilkistävälle suurelle kivelle ja jäi tuijottelemaan sammaleen päällä lepääviä neulasia ja muita roskia. Hän oli tosiaan ollut koko päivän - ja edellisenkin - kamalan huonolla tuulella. Olisi jatkuvasti tehnyt mieli tiuskia ihmisille, haastaa riitaa ja tehdä muuta yhtä typerää. Hänen sisällään oli varsinainen pahanolon vyyhti kiertyneenä sydämen ympärille, eikä siitä saanut oikein kunnolla kiinni. Poika ei osannut pukea sitä kunnolla sanoiksi, ei kokonaan, ja se ei yhtään parantanut asiaa. Totta kai hän oli suruissaan Hesterin ja muiden takia, sen hän voisi myöntää. Kuten myös sen, että pelkäsi koko tämän hemmetin retken menevän vikaan ja kaikkien muidenkin kuolevan. Sen lisäksi hän tunsi epämääräistä vihaa, jonka saattoi vaikka kohdistaa talikkeihin tai inorokeihin, ja lisäksi oli painava syyllisyys palvelijoiden vuoksi. Nämähän olivat olleet kartanossa osaksi hänen takiaan ja hänen sekä muun perheen olisi pitänyt suojella heitä. Näiden kaikkien tuntemusten jälkeen nakertamaan jäi vieläkin jotakin. Pienehköä ärsytystä, joka ei kohdistunut oikein mihinkään. Pientä, mutta kalvavaa ja ehdottomasti epämukavaa. Se oli jonkinlaista yleistä tyytymättömyyttä vähän kaikkeen, eikä hän saanut sitä itsestään irti millään.

Purkaakseen tuota nimetöntä ärsytystä Samuel poimi maasta kiven ja paiskasi sen edessään olevaan vesilätäkköön. Täällä oli ilmeisesti satanut vähän aikaa sitten. Poika aikoi nousta ylös ja mennä johonkin - kunhan vain tekisi jotain muuta kuin istuisi paikallaan - mutta liike jäi puolitiehen. Aikaisemmat ajatukset ja tunteet valuivat hitaasti pois hänen tuijottaessaan lätäkköä ja niiden tilalle hiipi kylmäävä varautunut tila, joka sai lihakset melkein kihelmöimään valmiina joko taistelemaan tai syöksymään pakoon. Välitöntä vaaraa ei näyttänyt olevan, joten vielä ei ollut aika kuunnella lihasten mielipiteitä. Samuel kyykistyi lätäkön viereen varmistuakseen näkemästään ja tarkasteli hetken maastoa löytääkseen samanlaisia painaumia. Lopulta hänen oli todettava, että hänen pelkonsa piti paikkansa. Lätäkkö ei ollutkaan mikä tahansa sadevesilätäkkö. Se oli vedellä täyttynyt jalanjälki. Ja iso sellainen. Se ei myöskään voinut olla kovin vanha, joten ainoa mahdollinen johtopäätös oli, että aivan tässä lähistöllä oli hiisiä.

Samuel lähti kiireesti kohti leiriä harppoen nopeasti, mutta mahdollisimman pehmein askelin yrittäen olla aiheuttamatta ääntäkään. Hetkessä hän jo näki nuotion valon lepattamassa hämärtyvässä illassa. Näemmä Kristian ja Venni eivät olleet vielä palanneet. No, jos joku pääsi hiideltä karkuun niin nuo kaksi. Nuotion ympärillä istuskelevat miehet kääntyivät katsomaan Samueliin päin ja nämä näkivät taatusti hänen ilmeestään, ettei kaikki ollut hyvin.

“Nuotio sammuksiin”, Samuel komensi matalalla äänellä, “täällä on hiisiä.”

Ilmoitus sai aikaan yllättyneitä katseita. Kukaan ei ollut ikinä kuullut täälläpäin esiintyvän hiisiä. Tietoa ei kuitenkaan kyseenalaistettu ja nuotiota alettiin heti sammuttaa, ettei se herättäisi suurten olentojen huomiota. Sitten Samuel ehti käsitellä tarkemmin näkemäänsä ja teki huolestuttavan huomion.

“Missä Emmi on?” hän kysyi.

“Lähti hetki sitten etsimään lääkekasveja”, vastasi Mikael hänelle nöyrällä äänellä. Samuelin teki mieli alkaa huutaa tälle ja vähän kaikille muillekin, että olivatko nämä kenties aivan idiootteja. Antaa nyt sen tytön lähteä yksinään haahuilemaan tuntemattomaan metsään, jossa oli vieläpä tulossa hyvää vauhtia pimeää. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa moiseen saarnaan ja huutaminen ei muutenkaan ollut tällä hetkellä kaikkein viisain mahdollinen ratkaisu.

“Mihin päin?” Samuel tyytyi kysyään ja miehen osoitettua suunnan sormellaan hän kiirehti etsimään tyttöä heittäen jousen ja nuolet maahan - niistä ei olisi mitään apua hiittä vastaan - ja odottamatta Mikaelin vastausta. Sotilas olisi todennäköisesti tiedustellut, ketkä lähtisivät tyttöä etsimään, mutta Samuel jätti muiden vastuulle mieluummin leirin kätkemisen ja etsi Emmin itse.

Samuelilta ei mennyt kauaa löytää tytön käyttämä reitti, sillä sammaleessa oli syvät jäljet ja siellä täällä pieni puunoksa oli katkaistu. Kuin tyttö olisi varmistanut pystyvänsä seuraamaan omia jälkiään takaisin. Samuel melkein loikki eteenpäin edelleen varoen aiheuttamasta ääntä, sillä vaikka hiidet olivatkin muilta taidoiltaan suhteellisen onnettomia, niiden kuuloaisti toimi liiankin hyvin. Hämärä sakeni sellaista vauhtia, että hän alkoi toivoa tytön olevan palaamassa leiriin ja kävelevän vastaan. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Samuel oli jo hieman hengästynyt päästessään loivan mäen päälle, josta sai tytön näköpiiriinsä. Puiden välissä kulki leveä polku ja Emmi seisoskeli sillä liikkumatta, selin Samueliin päin. Samuel kirosi mielessään; polku ei voinut olla muun kuin hiiden tekemä ja heidän tuurillaan se olisi vielä ahkerassa käytössäkin. Poika oli juuri lähdössä hiipimään Emmin luo, kun kauempaa metsästä kuului rasahdus. Se olisi tietysti voinut olla mikä tahansa, mutta Samuel näki korkealta paikaltaan, kuinka jokin suuri ja harmaa liikkui metsässä. Se oli tulossa Emmin suuntaan.

Poika lähti kiireesti juoksemaan tyttöä kohti miettien, mitä tekisi. Hän pelkäsi, että hänet nähdessään Emmi sanoisi jotakin ja silloin peli olisi menetetty. Hiisi kuulisi tytön äänen ja sen metsästysvaisto heräisi, vaikka sillä ei nälkä sattuisikaan olemaan. Harvemmin saaliseläimet ilmestyivät seisoksimaan keskelle sen omaa polkua suoraan nenän eteen. Emmillä näytti olevan hämmästyttävä taito etsiytyä erilaisten hirviöiden kulkureiteille.