Emmi yllättyi hieman huomatessaan, että he palasivatkin takaisin Samuelin huoneeseen. Tyttö oli tosiaan mennyt jo hyvän aikaa sitten sekaisin suunnissa ja oikeastaan myös ajasta. Hän näki ikkunasta, että aurinko oli jo hyvän matkaa laskemassa taivaan rantaan, mikä tarkoitti näin kesällä sitä, että oli jo myöhäinen ilta ellei sentään jo yö. Kirjastossa käyty keskustelu ja lähestyvä yö vetivät Emmin mielialaa alaspäin. Hänellä oli ollut kaiken kaikkiaan mukava päivä, eikä hän olisi halunnut sen loppuvan vielä.

Joku oli tuonut huoneeseen yksinkertaisella hopeatarjottimella tuoreita muffinseja ja kannullisen teetä. Emmi huomasi, että hänellä alkoi jo olla nälkä, joten hän ei aikaillut Samuelin sanottua, että hän sai vapaasti syödä ne. Ja oikeastaan vaikka Emmillä ei olisi ollut hiukkaakaan nälkä, hän ei silti olisi miettinyt kahta kertaa leivonnaisten syömistä, sillä hän oli kyllä keittiössä ollessaan monesti leiponut niitä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tässä ulottuvuudessa pääsi maistamaan niitä. Tyttö ilahtui suuresti huomatessaan, että muffinsit olivat vielä hieman lämpimiä ja kaatoi itselleen kupillisen teetä. Tarkempi tutustuminen osoitti, että muffinseissa oli porkkanaa ja mahdollisesti juustoa. Syöminen sai hänet paremmalle tuulelle eikä hän edes tuntenut huonoa omatuntoa tai mitään sen asian myöntämisestä itselleen.

“Onko muuten Kristianista kuulunut mitään?” Emmi kysyi aloittaessaan toista muffinsia.

“Ei”, Samuel vastasi, hän oli jäänyt seisomaan yhden nojatuolin taakse ja nojaili sen selkänojaan kyynärpäillään, “Mutta hän on täällä varmaan huomenna. Olisi pitänyt lähteä itse mukaan.”

“Mikset sitten lähtenyt?” Emmi kysyi ja hörppäsi teetä.

“Varmaan kuulostaisi paremmalta, jos sanoisin, että jäin hoitamaan velvollisuuksiani Tuulinotkoa kohtaan, mutta se ei pitäisi paikkaansa. Todellinen syy on, ettei rakastettava von Aminoffin suku pidä minusta, koska he eivät pidä isästäni.”

“Aika typerää”, Emmi totesi pyyhkien muruja rinnuksiltaan.

“Niinkö sinusta?” Samuel vastasi kuin Emmi olisi sanonut jotakin viisasta ja yllättänyt hänet. Hetken poika oli hiljaa ja jatkoi sitten: “Joskus sitä kyllästyy tähän koko paikkaan ja perkeleenmoisiin sääntöihin ja hierarkioihin ja muihin. Tiedätkö, mikä silloin auttaa?”

Emmi katsoi häntä kysyvästi teekupin yli ja Samuel haki tummasta puukaapista koristeellisen lasipullon. “Tuulinotkon omaa omenabrandyä”, hän valaisi, “ihan hyvää ja tarpeeksi tymäkkää. Nousee hyvin päähän. Haluatko? Vaikka eihän se oikeastaan naisten juomaa olekaan.”

Viimeinen lause sanottiin leikillisen kiusaavasti ja Emmi tuhahti. “Enkö mä ole kertonut oman maailmani tasa-arvoihanteista? Ei erotella, mitkä on miesten ja mitkä naisten juttuja. Kaada reilusti vaan.”

“Hah, katsotaan sitä sinuun tasa-arvoasi sitten kun sinä sammut pöydän alle”, Samuel vastasi ja etsi käsiinsä kaksi mukia samasta kaapista, josta pullokin oli löytynyt.


Ehkä pieni irtiotto oli tosiaan juuri se, mitä Emmi tarvitsi. Ehkä he molemmat tarvitsivat sitä; pienen hetken, jolloin menneitä ei muisteltu eikä tulevaisuutta ajateltu senkään vertaa. Emmillä oli hetkessä varsin hilpeä olo. Samuel kohotti omaa mukiaan sanoen jotakin sellaista kuin “Helvetin hieno elämä”, ja Emmi oli vähällä tukehtua nauruunsa. Vaikka eihän sanoissa oikeastaan ollut mitään hauskaa. Emmi vain halusi, että ne olisivat olleet loistava vitsi ja hän halusi nauraa vatsansa kipeäksi. Viime ajat olivat olleet niin täynnä synkistelyä, että oli vain kerta kaikkiaan pakko saada välillä nauraa niin että vesi valui silmistä. Tyttö huomasi myös, ettei hän ollut tainnut koskaan aiemmin kuulla Samuelin nauravan.

Nauraminen tuntui hyvältä. Kaikki muukin tuntui olevan hyvin. Emmistä tuntui, ettei hänen tarvitsisi muistaa mitään tästä illasta enää seuraavana päivänä, joten kaikki oli oikein loistavasti. Emmi oli kuullut, että huumori saattoi olla mielen puolustuskeino järkyttäviä ja pelottavia asioita vastaan, ja sillä hetkellä tyttö päätti ottaa siitä puolustusmekanismista kaiken ilon irti. 

                                                                              *  *  *

Emmi heräsi auringon paistaessa iloisesti sisään ikkunoista. Hetken aikaa hän keräili muistikuviaan kokoon ja totesi sitten makaavansa Samuelin huoneen lattialla. Poika itse kuorsasi hänen vieressään toinen käsi tytön ympärillä roikkuen. Emmi siirsi käden pois ja nousi istumaan. Samuel ei herännyt, käänsi vain kylkeään ja lakkasi kuorsaamasta. Emmin aivot tuntuivat toimivat hitaasti ja hänen päätään särki hieman. Hänen muistinsa vaikutti tosiaan katkonaiselta ja rakeiselta filminpätkältä mitä eilisiltaan tuli, mutta ilmeisesti hän ei ollut tehnyt mitään erikoisen typerää tai harkitsematonta, sillä heillä molemmilla oli vaatteet yllään. Ainoastaan Emmin esiliinan taskussa ollut pieni yrttipussi oli kadonnut ja sitä tyttö sai kontata etsimässä hyvän aikaa.

Löydettyään pussukan Emmi etsi vesikannun ja sekoitti eiliseen mukiinsa vettä ja Verinin antamaa krapularuohoa. Hänen täytyisi sanoa Dipperille, että se voisi kotiin palatessaan kiittää noitaa Emmin puolesta. Seos maistui aivan yhtä hirvittävälle kuin miltä se näyttikin, mutta oikeastaan jo pelkkä maku auttoi selvittämään päätä.

Emmi palasi kaivelemaan muistilokeroitaan eilisen suhteen pyöritellen mukia käsissään. Hänellä oli hatara muistikuva, että yön ollessa jo pitkällä hän olisi maannut lattialla pää Samuelin sylissä ja selittänyt tälle itkua tihrustaen, kuinka esikoulussa eräs lihava poika oli kiusannut häntä. Mistäköhän hän oli senkin yhtäkkiä saanut päähänsä? Ainakin kyseinen tapaus oli aikanaan nähtävästi vaikuttanut häneen syvästi. Hän ei ollut tainnut koskaan antaa sille ilkeälle hyypiölle anteeksi, että tämä oli vetänyt Emmin barbilta pään irti. Samuel ei ollut todennäköisesti edes kuunnellut tytön vuodatusta - ja jos olikin, enemmän kuin puolet selityksestä oli varmasti mennyt häneltä ohi - mutta Emmi oli ollut selittäessään sataprosenttisen varma siitä, että tämä todella ymmärsi hänen kovan kohtalonsa. Emmi toivoi, ettei hän olisi muistanut tätä juttua.

Tytöstä myös tuntui siltä, että Samuel oli jossain vaiheessa sanonut olevansa iloinen siitä, että Emmi oli päättänyt vaihtaa maailmaa juuri heidän kartanonsa kohdalla. Emmi oli tainnut nauraa ja selittää, ettei hän ollut mitään päättänyt, vaan oli tullut vahingossa. Ihan kuin se ei olisi ollut itsestään selvää. Ja mitäs muuta sitten? Jotain hänen muistissaan vielä liikkui… Olivatko he päätyneet pussailemaan? Ei, sellaista Emmi ei aikoisi myöntää muistavansa, ei tosiaankaan. Ja mitä sitten, vaikka niin olisi käynytkin? Se ei merkinnyt mitään, sillä kännissähän tehtiin vähän mitä vain. Olihan hän aiemminkin erinäisissä bileissä nuoleskellut ties kenen kanssa, eikä sekään ollut mitään merkinnyt.

“Mitä sinulla on siinä?” kysyi Samuel säikäyttäen Emmin. Tyttö selitti hänelle ja poika nousi ylös lattialta ja istui nojatuolin käsinojalle.

“Tee minullekin sellainen”, Samuel pyysi ja tyttö totteli tajuten vasta hetken kuluttua, että käskevistä sanavalinnoista huolimatta äskeinen oli tosiaan ollut aavistuksen lähempänä pyyntöä kuin käskyä.

“Mitä viime yönä tapahtui?” tyttö tiedusteli ottaakseen selvää, mitä Samuel muisti tai paljasti muistavansa.

“Jos muistaisin, omenabrandy ei olisi tehnyt tehtäväänsä”, Samuel vastasi ja Emmi epäili, että tälläkin oli samanlaisia repaleisia muistoja kuin hänellä. Tytölle sopi ihan hyvin, ettei muistojen olemassaoloa myönnettäisi, viime yötä ei ollut olemassakaan. Pääasia, että oli ollut hauskaa.

Emmi antoi sekoittamansa yrttijuoman Samuelille, joka kulautti sen menemään kerralla ja irvisti makunystyröiden ehdittyä kertoa hänen aivoilleen, kuinka kammottavalta aine maistui. Emmi mietti jo, mitä sanoisi, jos joku näkisi hänen tulevan ulos Samuelin huoneesta ja vieläpä suhteelliseen unisen näköisenä. Hän haroi sormillaan hiuksiaan uppoutuneena ajatuksiinsa ja iltapalatarjotin osui hänen näkökenttäänsä. Tyttö siirsi jäljelle jääneet pari muffinsia pöydälle ja otti tarjottimen käsiinsä viedäkseen sen mennessään keittiöön. Samuel ilmeisesti käsitti hänen ajatuskulkunsa.

“Sano niille siellä keittiössä, ettei minua tarvitse häiritä vähään aikaan”, poika mutisi ja Emmi lupasi välittää terveiset. Hän mietti hetken, pitäisikö sanoa jotakin ennen lähtöä, olisi vaikuttanut jotenkin epäkohteliaalta vain marssia ulos.

“Kiitos, kun näytit paikkoja, ja muutenkin”, tyttö sanoi ollessaan jo ovella, “oli aika kivaa.”

“Mitäs siitä”, poika vastasi, “Etkä sinä ole maailman huonointa seuraa.”

Tyttö käsitti sen kohteliaisuudeksi ja avatessaan oven tarjottimen kanssa tasapainoillen hänen suupielensä kaartuivat hienoiseen hymyyn. Sitten hän astui käytävälle, ja takaisin todellisuuteen.