Emmi joutui melkein juoksemaan Kristianin harppoessa hänen edellään pitkin kartanon pitkiä, suoria käytäviä. Käytävillä ei juurikaan pidetty tavaroita, joten kartanoa kohdannutta hävitystä tuskin huomasi niillä kulkiessa. Toisinaan silmään saattoi pistää seinältä alas pudonnut taulu tai nurkassa oleva epämääräinen tahra, jotka kertoivat hirviöiden tunkeutuneen pitkälle kartanon sisälle asti. Kristian vaikutti päällisin puolin melko tyyneltä, mutta hänen tavassaan puhua lähes taukoamatta kävelyn aikana oli jotakin hyvin hermostunutta, mikä kieli hänenkin olevan jossain määrin poissa tolaltaan. Ja jos ei olisi ollut, Emmi olisi alkanut miettiä, oliko hän ihminen lainkaan.

“Minä en käsitä, mitä varten inorokit näyttävät kolunneen koko talon läpi. Yleensä ne vain ryöstelevät ja riehuvat alueen taloissa ja tuhoavat melkein kaiken, mikä tielle osuu - ne ovat hirveän väkivaltainen laji ja niin kuin kellarista näki, ne innostuvat tilaisuuden saatuaan tappamaan kaiken mikä liikkuu, vaikka eivät ruokaa niin tarvitsisikaan. Niin, täytyy mennä seuraavaksi katsomaan, kuinka paljon ne ovat tuhonnet torppia ja taloja kartanon ympäriltä ja ovatko ne hyökänneet kylään. Tiesitkö muuten, että Verna ja joitain piikoja oli onnistunut piiloutumaan inorokeilta? Löysin Hektorinkin ja hänelläkin oli mukanaan muutama kartanon palkollinen.”

Emmi ei vastannut mitään ja hänestä tuntui, ettei sitä odotettukaan. Hän ei tiennyt, kuka Hektor oli mutta, ilmeisesti joku tärkeä henkilö. Tyttö vain seurasi Kristiania ja tunsi olevansa pahasti päästään pyörällä. Mitä ihmettä täällä oikein oli tapahtunut? Kristianin puheista päätellen Verna ja hänen kanssaan olleet eivät tienneet tapahtumista sen enempää kuin Miila tai Emmikään. Kaikki olivat vain nähneet inorokien lauman tulevan ja syöksyneet piiloon. Tässä tapauksessa oli ilmeisesti ollut onni, että hirviöiden huomaaminen oli tapahtunut vasta niin myöhään, ettei kellarin suojapaikkaan menemiselle enää ollut aikaa. Niin… se pahuksen kellari.

“Saitko sinä mitään selville siellä kellarissa?” Emmi kysyi.

“En oikein tiedä”, Kristian vastasi, “Se on niin omituista. Näyttää, kuin yksi tai korkeintaan kaksi ihmistä olisi ollut alhaalla turvakellarissa ainakin jonkin aikaa. Peittoja ei ole käytetty, mutta muuten siellä on jälkiä, jotka osoittavat, että joku sitä kuoppaa on käyttänyt - ja mitä ilmeisimmin lukinnut sen sisäpuolelta. Ihan kuin joku olisi järjestänyt meitä varten ansan.”

Kristian piti parin askeleen mittaisen tauon, ennen kuin jatkoi: “Se vain on mahdotonta. Kuka kartanon väestä muka inorokit nähdessään ajattelisi vihaavansa meitä muita niin paljon, että tekisi jotain tällaista? Ja inorokit eivät taatusti rupea värväämään ihmisistä itselleen liittolaisia. Ei, sellainen ei vain tulisi niille mieleenkään. Ihmiset ovat niille pääasiassa ruokaa ja huvia.”

Emmiä inhotti ajatus siitä “huvista”, mutta eipä hän sitä kauaa ehtinyt pohtiakaan, kun Kristian jo pysähtyi yhden oven eteen. Käsi ovenkahvalla hän vielä varmisti Emmiltä: “Niin sinähän olet ollut Verinin oppilaana, eikö niin? Toivottavasti olet kuunnellut tarkkaan.”

“Juu…” Emmi vastasi hieman epävarmana.

Kristian avasi oven ja astui sisään selittäen samalla: “Minä aioin tulla kertomaan Samuelille niistä kellarin havainnoista, mutta hän ei ollutkaan oikein siinä kunnossa, että kuuntelisi mitään vähään aikaan. Varmaan aamun järkytys oli liian suuri…”

Emmi katseli ympärilleen melko tilavassa huoneessa. Mukavan pehmeän näköisiä nojatuoleja ja pieni pöytä lojui kumollaan lattialla ja yhdellä seinustalla oli näyttävä takka. Kaikki oli tavallaan hyvin yksinkertaista, mutta silti kalustuksesta näki, ettei ihan jokaisesta pirtistä sellaisia löytyisi. Lattialla oli myös sikin sokin pienempää tavaraa, eikä Emmi ollut varma, olivatko inorokit heitelleet ne ympäriinsä pois laatikoista ja hyllyistä vai oliko Samuel purkanut niihin kiukkuaan.

Emmi käveli lattian poikki kumartumaan muuhun kalustukseen loistavasti sopivan sängyn luo. Samuelin otsa tuntui kuumalta ja kuivalta. Hetkeksi Emmiin iski jonkinlainen epätodellisuuden tunne; liian paljon oli tapahtunut liian pian, eikä hän hetkeen muistanut mitään Verinin opetuksista tai muutenkaan tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Tämä ei ollut hänen elämäänsä! Hänen teki mieli palata Miilan luo keittiöön ja painua pöydän alle itkemään. Juuri siltä hänestä tuntui. Tyttö kuitenkin tiesi, että hänen piti pysyä tyynenä. Eräs Verinin opetuksista palasi hänen mieleensä: parantajan on aina näytettävä siltä kuin hän olisi täysin varma tekemisistään ja että tilanne on vakaasti hallussa - erityisesti silloin, kun totuus on päinvastainen.

“Tuota.. haloo?” Emmi sanoi ja läpsäisi Samuelia poskelle. Ainoa seuraus oli se, että tyttö tunsi itsensä typeräksi. Hänen vakaan ja varman esittämisensä ei ollut alkanut ihan mallikelpoisesti.

“Oletko yrittänyt herättää häntä?” Emmi kysyi Kristianilta.

“Olen kyllä. Sen verran hän tuli tajuihinsa, että käski minun painua… hm… erääseen erittäin epämiellyttävään paikkaan.”

Emmille jäi sellainen tunne, että Kristian jätti kertomatta jonkin asian, mutta ilmeisesti se ei ollut niin kovin tärkeääkään. Tyttö oli päässyt eroon äskeisestä toivottomuudestaan ja nyt alkoivat myös noidan opit palata hänen päähänsä tuoden pikkuhiljaa mukanaan topakan itsevarmuuden.

“Olisko jossain juomavettä ja mukeja?” hän kysyi ja Kristian hypähti liikkeelle sillä innokkaan kuuliaisella tavalla, jota maallikot yleensäkin osoittavat asiantuntijan pyytäessä jotakin. Hänen ei edes tarvinnut lähteä ulos huoneesta. Vesikannu ja pari puista mukia olivat selvinneet huoneen hävityksestä kutakuinkin ehjinä ja kannussa oli vieläpä säilynyt vettä. Emmi alkoi availla yrttipussiaan ja etsiä sopivia kasveja. Samalla hän luetteli Kristianille listan tarvikkeita, joita tarvitsisi ja toinen lähti saman tien hakemaan niitä.

Emmi kaatoi mukiin vettä ja murensi yrttejä sen joukkoon. Seos alkoi sihistä hiljaa. Verin oli sanonut, että täällä maassa oli jonkinlaista maagista taustasäteilyä sen verran, että useimmat kasvitkin olivat ominaisuuksiltaan monta kertaa vahvempia kuin Emmin maailmassa kasvavat vastineensa. Se tuntui Emmistä taikauskoiselta höpinältä, mutta kun katsoi puumukissa pyörivää litkua, joka parhaillaan muuttui tumman vihreäksi, sekin oli jo paljon helpompi uskoa. Pienen taistelun jälkeen tyttö sai Samuelin juomaan mukin sisällön. Sen jälkeen hän ei oikein voinutkaan tehdä muuta kuin odotella Kristianin paluuta.

Lopulta joku potkaisi ovea jalallaan ujosti kuin koputtaakseen ja Emmi meni avaamaan sen. Käytävällä seisoikin Miila, joka tasapainoili lämmintä vettä sisältävän astian ja erinäisten pyyhkeiden sun muiden kanssa. Emmi otti osan tavaroista häneltä ja Miila sulki oven perässään.

“Mihin Kristian jäi?” Emmi kysyi alkaen samalla availla Samuelin käsivartta kiertävää sidettä. Sen alla ei tosiaankaan odottanut mikään kaunis näky. Haava oli kuitenkin tulehtunut.

“Hän tuota noin…”, Miila aloitti selvästi hämmentyneenä Emmin tuttavallisesta tavasta puhua aatelisesta, “näki keittiön ikkunasta, että pihalle oli tulossa ihmisiä. Ilmeisesti ainakin osa heistä oli loukkaantuneita. Kristian-herra meni katsomaan, voisiko auttaa ja pyysi minua tuomaan nämä ja kertomaan sinullekin, että voisit varautua useampiin potilaisiin.”

Toisaalta oli iloinen asia, että vielä enemmänkin ihmisiä oli selvinnyt hengissä, mutta Emmi sai juuri huomata, ettei sairaiden hoito ollut maailman hohdokkainta hommaa. Hänen eilisiltainen salvansa oli kuivunut melko kovaksi ja hänen piti pestä se pois. Märän pyyhkeen koskettaessa ihoa Samuel sävähti, mikä oli sentään hyvä merkki. Jos hän ei olisi reagoinut kipuun mitenkään, Emmi olisi käskenyt hakea Verinin paikalle saman tien. Nyt tämä oli todennäköisesti hänen taitojensa rajoissa oleva operaatio.

Miila seisoi paikoillaan avuttoman oloisena ja katseli Emmin puuhailua silmät suurina. Emmi tajusi, että hänen täytyi pelätä viimeisenkin isäntäperheensä jäsenen olevan kuolemassa ja selvästi myös jonkun herrasväkeen kuuluvan näkeminen sairaana järkytti häntä. Emmistä tuntui, että hänen piti rauhoitella ystäväänsä, joten hän alkoi puhua ääneen, vähän kuin itsekseen samalla kun sekoitteli uutta salvaa ja sitoi haavan uudelleen.

“No niin, ei tämä tulehdus kovin pahalta näytä. Samuel… -herran yleiskunto taitaa olla niin hyvä, ettei mene varmaan kovinkaan kauaa, kun hän jo on taas jalkeilla”, Emmi selitti muistaen viime hetkellä lisätä sen “herran” puheeseensa Miilan mieliksi. Se tuntui suussa oudolta, kun sitä oli tottunut käyttämään vain pilkallisella sävyllä maustettuna. Selitys näytti lohduttavan Miilaa ainakin jossain määrin. Hän oli kuitenkin selvästi iloinen saadessaan hetken kuluttua syyn lähteä ulos huoneesta.

“Kuuluiko tuolta käytävältä kolinaa?” Miila kysyi ja hävisi saman tien ottamaan äänestä selvää. Emmi arveli, että siellä täytyi olla Kristian ja hänen löytämänsä loukkaantuneet. Tyttö vilkaisi pienen pussinsa sisältöä ja totesi, että jonkun pitäisi ehdottomasti hakea hänelle lisää yrttejä - tai mikä vielä parempaa: hakea Verin tänne. Emmiä pelotti ottaa vastuu kovin monen ihmisen hengestä, sillä eihän hän voinut vielä olla valmis sellaiseen.