Aika kului ja lopulta Mattiaksen esimerkkiä noudattaen yksi jos toinenkin paneutui makuulle ja nukahti. Emmiä alkoi epäilyttää, oliko hän sittenkin tehnyt väärin jättäessään Samuelin yksin, sillä tämä ei ollut vieläkään tullut takaisin. Tyttö oli kerran käynyt luolan suulla katsomassa tietääkseen, ettei Samuel ollut jäänyt mihinkään näköetäisyydelle. Magda makasi selällään miehensä vieressä silmät auki ja Emmi huomasi, ettei nainen ollut ottanut unilääkettään. Emmi istui oman makuualustansa päällä, sillä hän ei halunnut nukahtaa ennen kuin Samuel palaisi takaisin. Hän ei vain voisi ruveta nukkumaan ennen sitä. Rauhattomuus hänen sisällään kasvoi ajan kuluessa.

Magda nousi istumaan. Havaitessaan Emmin aivan lähellä hän hivuttautui tämän luo ja laski kätensä tytön olalle. “Ole sinä hyvä tyttö ja mene etsimään hänet”, nainen kuiskasi ohuella äänellä ja katsoen Emmiä surullisin silmin. Tytöstä tuntui melkein siltä, kuin Magda olisi lukenut hänen ajatuksiaan. Tietenkin se oli pelkkää kuvitelmaa, ketään muuta “häntä” ei tietenkään voisi lähteäkään etsimään. Emmi ojensi kätensä ottaakseen ainoan vielä liekissä olevan lampun mukaansa. Hän olisi muutenkin lähtenyt hetkenä minä hyvänsä ja oli tyytyväinen Magdan tehtävänannosta.

Toisella seinustalla liikahdettiin levottomasti. “Voin minäkin mennä, rouva”, yhä hereillä oleva, mutta uniselta kuulostava Aleksi tarjoutui. Kristiankin oli avannut suunsa nähtävästi ilmoittautuakseen vapaaehtoiseksi, mutta Magdassa häilähti ensi kertaa Emmin nähden aavistus ylhäistä aatelisrouvaa hänen vaientaessaan molemmat tiukalla silmäyksellä. Sitten hän kääntyi jälleen ilme pehmeten Emmin puoleen. Kartanonrouvan tilalle oli tullut huolestunut äiti.

Emmi huomasi noustessaan, kuinka voimaton hänen ruumiinsa oikeastaan olikaan. Se tuntui omituiselta, sillä enää Emmi ei tuntenut mielessään olevansa väsynyt. Hän ei olisi luovuttanut mistään hinnasta Aleksille tai Kristianille paikkaansa pimeään yöhön lähtijänä. Hänestä tuntui, että hän olisi vaikka ryöminyt hakemaan Samuelia, jos jalat eivät olisi jaksaneet kannatella. Kukaan ei viitsinyt sytyttää Emmin ottaman lampun tilalle toista ja tytön lähtiessä pimeys valtasi luolan. Emmi ehti juuri ja juuri huomata, miten Magda juotuaan lääkkeensä painoi päänsä takaisin tyynynä toimivan repun päälle.

Emmi ei nähnyt Samuelia vieläkään tultuaan ulos. Tyttö pystyi kuitenkin vielä erottamaan Samuelin jalanjäljet maassa ja saattoi seurata niitä polkua eteenpäin. Emmi ehti jo hieman ihmetellä, mihin asti toinen oli mennyt, kun jäljet kääntyivät ja johtivat sisään ahtaasta kallionhalkeamasta. Tuskin hän olisi edes huomannut sitä ilman jälkiä. Emmi sovittautui sisään halkeamasta ja kohotti lamppuaan. Se rako hädin tuskin ansaitsi luolan nimen; se ei ollut kovinkaan leveä eikä pitkäkään.
Perällä istuvan Samuelin synkkä katse sai Emmin hetkeksi pysähtymään ja muutaman sydämenlyönnin ajan he vain tuijottivat toisiaan silmiin. Emmin oli vaikea kohdata toisen punareunaisten silmien katse, joka oli niin perinpohjaisen katkera, niin kipeästi pettynyt koko elämään. Se oli katse, jossa oli yhtä paljon valoa, kuin pilvisessä, kuuttomassa sydäntalven yössä ja yhtä lämpöinenkin se oli. Katsominen tuntui hirveältä, mutta ei Emmi olisi voinut olla katsomattakaan. Hän ei olisi kyennyt kääntämään katsettaan pojan kalpeista kasvoista vaikka olisi halunnutkin.

Oli ilmeistä, että Samuel tiesi kasvoiltaan näkyvän, että hän oli itkenyt. Samoin oli selvää, että hän piti sitä hävettävänä asiana. Hänen katseessaan oli uhmaa, joka tuntui haastavan toista sanomaan jotakin pilkallista, ‘uskallapas yrittää nauraa minulle’, synkkä tuijotus viesti. Mutta uhmakkuus ei riittänyt alkuunkaan peittämään pojan surua ja lopulta tämä ilmeisesti myönsi sen itsekin ja käänsi kasvonsa poispäin Emmistä. Se sai hetken tiiviin lumouksen murtumaan ja Emmin toimintakyky palautui.

“Mene pois”, poika lähes kuiskasi tytön tullessa häntä kohti. Emmistä tuntui, ettei hän tällä kertaa tarkoittanut sanoja. Ei lainkaan.

Emmi laski lampun maahan, istuutui Samuelin viereen ja vähääkään epäröimättä kiersi kätensä tämän ympärille vetäen pojan tiukasti itseään vasten. Hetkeen Samuel ei tuntunut reagoivan mitenkään, mutta sitten tuntui kuin vastustelu ja jäykkyys olisivat sulaneet ja valuneet pois. Poika korjasi hieman asentoaan ja antoi päänsä painua tytön olkaa vasten. Se oli näennäisesti hyvin pieni liike, suorastaan mitätön asia, mutta silti Emmin sydän jätti lyönnin välistä ja tytön kehoa ravisutti väristys, joka oli samaan aikaan sekä pakahduttavan lämpöinen että terävän kipeä. Oli kuin Samuel olisi myöntänyt tarvitsevansa nyt Emmiä - ja nimenomaan Emmiä, ei muita. Sillä hetkellä Emmi olisi tehnyt mitä vain Samuelin puolesta.

“Katerine kuoli viime yön aikana”, Samuel sanoi. Emmi puristi häntä hieman tiukemmin. 

                                                                            ~ ~ ~

“Hän kuoli viime yönä”, Magdan itkusta paksut sanat kelluivat pienen tyrmän ilmassa.

Samuelin päätä huimasi. Hänen katseensa oli kiinnittynyt sisaren kasvoihin, jotka jopa huonossa valossa erotti luonnottoman kalpeiksi. Hänestä tuntui kuin kaikkien huoneessa olijoiden katseet olisivat seuranneet häntä hänen kävellessään voimattomin jaloin Katerinen makuulaverin luo. Samuelin puolesta kaikki muut olisivat voineet olla tuhannen kilometrin päässä. Hänen maailmaansa mahtui vain hän itse, Katerine sekä äidin hetki sitten lausumat sanat. Viime yönä. Samuelin nukkuessa parin kilometrin päässä hänen sisarensa oli käynyt kuolinkamppailunsa. Viime yönä.

Samuel kosketti varovasti Katerinen poskea. Hän ei saattanut uskoa, että Katerine oli kuollut. Ehkä hän aivan pian avaisi silmänsä, hymyilisi hieman ja sitten he palaisivat kotiin. Samuel voisi kertoa Katerinelle, että Adalmiina oli turvassa, hän voisi esitellä sisarelleen Emmin, hän voisi… Katerinen poski oli kylmä, yhtä kylmä kuin seinien kivi. Likaisten kankaiden peittämä rinta ei kohoillut. Sisar ei hymyilisi enää koskaan. Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui kaulan ympäri kiertyvältä hirttoköydeltä, tukahdutti, kuristi.

“Katerine… oli liian ylpeä”, Magdan värisevä ääni teki raon hiljaisuuteen, “Talikkit sanoivat, että hän… hän voisi olla niille hyödyksi ja… kyllä sen tietää, mitä ne halusivat. Katerine sylki niiden silmille, sinä tiedät Katerinen, te olette molemmat liian ylpeitä! Hiisi teidän ylpeytenne… Minä olen sanonut… Ja keneltä ovat perineet, keneltä… Ne ruoskivat Katerinen! Ruoskivat! Pikku-Katerine, minun… Hiisi teidän ylpeyttänne… Ja nyt hän on… Voi minun pikkutyttöni!”

Magdan ääni sortui kimakkaan mutta hiljaiseen valitukseen, joka raapi syviä viiltoja kenen tahansa tuntevan ihmisen sydämeen. Samuel tuijotti sisarensa kasvoja, jotta hänen ei tarvitsisi paljastaa omia kasvojaan tyrmässä olijoille. Hän ei ollut ikinä ennen kuullut äitinsä kiroavan tai muutenkaan puhuvan tuohon tapaan. Äidin sanat toivat tuskan astetta selvemmäksi.

Samuel tunsi varmasti kaikkien varovaiset katseet selässään - ehkä äitiä ja kenties isääkin lukuun ottamatta. Hän oli varma, että hänen odotettiin saavan jonkinlaisen raivokohtauksen, räjähtävän ja kieltävän sen, mikä ilmeistä oli. Mutta Samuelilla ei ollut pienintäkään aikomusta räjähtää. Ja sitä paitsi, räjähdykset vaativat energiaa ja sitä Samuelilla ei ollut. Hän oli tyhjä. Hän silitti vielä kerran Katerinen takkuisia, liasta karkeita hiuksia kuin hyvästiksi, suoristi selkänsä ja kääntyi muihin päin. Hänen kasvonsa olivat kiveä, hän oli kiveä kokonaan. Hän astui muutaman askeleen takaisin muiden seuraan ja katsoi näitä kuin kysyäkseen, joko mennään. Samuel kieltäytyi tuntemasta sillä hetkellä enää mitään, hän työnsi tunteet jonnekin itsensä ulkopuolelle. Hän oli täysin tyhjä.

Kristian kävi vielä polvistumassa Katerinen viereen. Hän lausui rukouksen poisnukkuneen sielun puolesta ja sanoi, kuinka paljon he kaikki tulisivat Katerinea kaipaamaan. Samuel ei kuullut sanaakaan, tai ainakaan hän ei niitä käsittänyt. Tuon pienen muistotilaisuuden jälkeen he lähtivät. Tyrmän ovi naksahti lukkoon ollen vähällä aiheuttaa Samuelille romahduksen. Se ääni oli niin lopullinen, se sanoi, ettei hän enää ikinä näkisi sisartaan. Tuosta kylmästä tyrmästä kaukana kotoa oli nyt tullut Katerinen hauta.

Samuelia inhotti - inhotti niin että hän oli vähällä tukehtua siihen - että heidän oli jätettävä Katerine tänne. Mutta eivät he voisi kuljettaa ruumista mukaan, se vain hidastaisi heitä. Samuel olisi halunnut polttaa Katerinen ruumiin - mitä vain, kunhan se ei jäisi talikkien käsiin! - mutta savu olisi huomattu. Se olisi vienyt heiltä yöllä pakenemisen edun, typistänyt etumatkan. Oven sulkeutuessa Katerine jäi uinumaan ikiuntaan kauniina kuin sadun prinsessa. Tätä prinsessaa vain ei yksikään prinssi tai hyvä haltija enää herättäisi eloon.

Paluumatkasta takaisin luolalle, jossa Emmi ja Erik odottivat, Samuelille ei jäänyt montakaan muistikuvaa. Sovitussa paikassa odottivat Mikael ja Aleksi muulien kanssa. Äiti autettiin ratsaille, isä halusi kävellä. Kaikki olivat hiljaa. Lunta satoi, oli kammottavan kylmä. Sen lumisateessa taitetun matkan aikana Samuel tunsi itsensä yhtä eläväksi kuin Katerine. 

                                                                           ~ ~ ~

“Jos… jos minä olisi ollut nopeampi…” Samuel aloitti, mutta ei onnistunutkaan jatkamaan loppuun. Emmi piti häntä käsiensä suojassa tietämättä oikein, miten voisi parantaa toisen oloa.

“Ei se sinun vikasi ole, sinä teit parhaasi”, tyttö muistutti.

“On niin monta syytä, miksi meidän osiemme pitäisi olla toisinpäin; hänen elää ja minun…”

“Älä puhu noin.”

“Mutta se on totta. Adalmiina on nyt orpo, Katerinea jää kaipaamaan omien vanhempien lisäksi appivanhemmat - minä tiedän, että Estlanderitkin rakastivat häntä… Katerinesta olisi muuten tullut runoilija, usko pois, jos hän olisi ehtinyt kirjoittaa enemmän ja julkaista runojaan, niitä luettaisiin joka puolella… Kysy keneltä vain, kumman he mieluummin olisivat jättäneet henkiin ja kumman mieluummin antaneet kuolla.”

Emmistä tuntui kauhealta. Kuulosti siltä kuin Samuel olisi todella järkeillyt tuon kaiken. Se kylmäsi tytön sisintä. Hän ei ehtinyt muotoilla vastaustaan, ennen kuin Samuel jatkoi hiljaa: “Nyt minulla ei ole enää…”

“Et sano, ettei sinulla ole enää ketään”, Emmi keskeytti. Hänen kurkkuaan kuristi. “Minä olen tässä. Minä välitän sinusta ja… Minä en halua olla jumissa tässä maailmassa ilman sinua. Ilman sinua minulla ei olis ketään.” Tyttö tiesi, ettei viimeinen lause varmaan pitänyt aivan täysin paikkaansa, mutta siltä hänestä tuntui juuri silloin. Hän arveli myös, että hänen sanansa saattoivat hyvinkin olla kammottavan itsekkäitä, mutta hänen oli pakkoa sanoa ne silti. “Sinä olet minulle tärkeä ja minä haluan, että sinä tajuat sen, ja minä olen varma, ettet sinä ole mitenkään huonompi kuin Katerine ja vaikka minä en häntä tuntenut, niin ei Katerine taatusti haluaisi, että sinä mietit tuollaisia.”

Emmi oli puhunut nopeasti ja ehtimättä juurikaan miettiä sanoja ennen niiden lausumista. Nyt laskeutuneessa hiljaisuudessa hänellä oli aikaa kuunnella sanojensa kaikua ja pelätä, että oli sittenkin sanonut jotakin hyvin typerää ja täysin väärää. Hänen sydämensä takoi lujaa. Hiljaisuus venyi.

“Kuule”, tyttö sanoi lopulta hiljaa, “mennään nukkumaan. Kohta joku lähtee etsimään meitä. Minulla on unilääkettä, jonka pitäisi saada nukkumaan niin sikeästi, ettei näe uniakaan, jos haluat.”

Emmi nousi ylös ja veti Samuelin mukanaan. Tyttö poimi lampun ja alkoi johdattaa Samuelia kädestä pitäen takaisin leiriin. Koko matkan aikana kumpikaan ei sanonut mitään. Ennen menemistä sisälle luolaan, jossa ilmeisesti nukuttiin jo täyttä päätä, Emmi pysähtyi himmentämään öljylampun liekkiä. Hän ei halunnut herättää muita, jos sen vain sai vältettyä.

“Kiitos, että olet olemassa”, Samuelin kuiskaus yllätti Emmin. Tyttö kohotti katseensa lampusta ja kohtasi pojan katseen, joka saikin hänet hetkessä unohtamaan täysin, mitä oli ollut tekemässä. Edelleen toisen silmissä oli surua ja tuskaa, mutta niiden rinnalla oli lämpöä. Jos Emmin sydän olikin ehtinyt välillä rauhoittua ja syke palata normaalille tasolle, nyt hän se sai jälleen syyn tykyttää turhan nopeasti. Samuel sipaisi varovasti Emmin hiuksia ja painoi sitten kiirehtimättä pienen suukon tämän otsalle. Sitten poika astui hitaasti taaksepäin ja meni sisään luolan suuaukosta jääden kuitenkin odottamaan, että Emmi tulisi näyttämään valoa. Tyttö joutui hetken keräilemään ajatuksiaan, ennen kuin sai itsensä liikkeelle ja seuraamaan poikaan.

Emmi sekoitti aavistuksen tärisevin käsin korkillisen tekemäänsä unilääkettä pieneen vesiastiaan ja ojensi sen Samuelille. Sitten hän alkoi oikoa makuualustaansa ja valmistautua nukkumaan. Kovin kauaa ei ehtisi nukkua, sillä melkein koko yö oli jo kulutettu ja heidän pitäisi jatkaa matkaa taas muutaman tunnin päästä. Pieni alue Emmin otsalla kihelmöi, vaikka hän varoittikin itseään ylireagoimasta.

“Sinä jäädyt siinä hengiltä”, Samuel kuiskasi tuskin kuuluvasti. Emmin oli myönnettävä, että hän todennäköisesti oli oikeassa. Normaalisti Emmi oli aina nukkunut miltei nuotiossa kiinni - minkä tähden hänen peitossaan oli muutama kipinän polttama reikä. Nyt nuotiota ei ollut ja ilma oli kylmä. Kaikki muut nukkuivat tiukasti vieretyksin saadakseen lämpöä toisistaan, joskin aateliset ja sotilaat olivat eri ryhmissä. “Tule tänne”, poika sanoi.

Emmi siirsi makuualustansa lyhyen matkan Samuelin viereen. Poika järjesti peitot siten, että ne olivat osittain päällekkäin, ja Emmi käänsi öljylampun liekin sammuksiin. Loitolla pysynyt pimeys tulvahti nyt täyttämään kuplan, jonka lamppu oli täyttänyt valolla, se sulkeutui ympärille pehmeänä ja häivyttäen muun maailman pois. Emmi huomasi vasta nyt, kuinka hän oli palellut tähän asti. Hän hivuttautui vielä hieman lähemmäs toista, kiinni tämän lämpimään kehoon, ja tunsi tämän käden kiertyvän ympärilleen. Tyttö tunsi hiuksissaan pojan hengityksen, joka vähä vähältä muuttui unisen raskaaksi.

Emmin oli hyvä ja lämmin olla siinä Samuelin kainalossa - sitten hän tunsi siitä syyllisyyttä. Tällaisena yönä ei olisi saanut olla hyvä olla, se ei käynyt päinsä, ei sen kaiken jälkeen. Emmi silitti Samuelin hiuksia ja hänet valtasi suunnaton, suorastaan raju hellyydenpuuska, sellainen, että hän oli vähällä haljeta. Siihen sekoittui kitkerä, tilanteeseen sopivan kipeä vire. Kunpa hän olisi voinut parantaa toisen haavat, ottaa pois tuskan. Kunpa hän olisi voinut tehdä jotakin enemmän.