Ei siitä nukkumisesta ollut mitenkään sanottavasti apua. Retken kolmannen päivän pyörähtäessä käyntiin, Emmi keikkui jälleen Belan satulassa ja tuijotti otuksen karvaisia korvia hämmästyttävän intensiivisesti pystymättä keskittymään oikeastaan mihinkään. Hänen aivojensa yleiseen hurinaan sekoittui vierellä ratsastavan Robin yhä ilmeisemmäksi käyvä flirttailu ja samaan aikaan Emmi oli täysin varma siitä, että tunsi takana tulevan Samuelin katseen selässään. Tyttö ei uskaltanut - monestakin syystä - ruveta kääntyilemään satulassaan tarkistaakseen asian, mutta hän ei päässyt eroon siitä tunteesta, että häntä katseltiin. Se tosin saattoi hyvin vain olla Emmin omia kuvitelmia, sillä niinä lyhyinä hetkinä, jolloin ei oltu hevosten selässä ja liikkeellä, Samuel kiinnitti häneen aivan yhtä vähän huomiota kuin retken alussakin. Eli käytännössä ei lainkaan.

Emmillä oli vahva epäilys siitä, että hän itse oli hyvää vauhtia tulossa hulluksi. Toisaalta hänen sisällään kupli mukavasti ja hänen teki ajoittain mieli hypähtää alas ratsailta ja kirmailla hevosen kanssa kilpaa. Tuohon tunteeseen kuului olennaisena osana taipumus uskoa, että juoksukilpailussa hän voittaisi ratsun. Mutta sitten tuli se toinen tunne, joka aiheutti halun tunkea naamansa syvälle hevosen harjaan ja tukehtua siihen. Tätä jälkimmäistä tunnetta voimisti runsaasti Robin jutustelu, tunne Samuelin katseesta selässä - oli kuviteltu tai ei - ja vielä aika ajoin edessä näkyvä Kristian. Emmi oli vihdoin löytänyt sanan, joka tuntui sopivan hyvin yksiin tämän jälkimmäisen tunnesekamelskan kanssa: lutka. Se tuntui aivan sopivalta haukkumasanalta kuvaamaan häntä. Oliko hän nyt hemmetti niin epätoivoinen, että meni ihastumaan joka ainoaan vastaan tulevaan kaksilahkeiseen?

Jos Emmin kaverit olisivat olleet paikalla, ne olisivat nauraneet itsensä kuoliaiksi. Emmi koki pienimuotoisen järkytyksen hetken joutuessaan pinnistämään muistiaan saadakseen päähänsä koulukavereidensa nimet - oliko häneen iskemässä jokin aivoja rappeuttava tauti? Hän oli aina ollut sitä mieltä, ettei voisi unohtaa Juliaa, Idaa ja Emiliaa koskaan! No, joka tapauksessa hän sai nimet kaivettua muististaan ja jatkoi käsillä olevan tilanteen märehtimistä. Kavereilla tosiaan olisi aihettakin nauraa sillä… Hemmetti, hän oli saanut pakit yhdeltä nuorelta mieheltä ja nytkö hän oli sitten tavoittelemassa tämän serkkua? Jotenkin se sukulaisuusjuttu teki asiasta astetta tai paria pahemman.

Kaverit, Julia varsinkin, olisivat kuitenkin pian huomanneet, ettei Emmiä naurattanut. He olisivat alkaneet ihmetellä hänen käytöstään, sillä ei ollut lainkaan Emmin tapaista pelästyä ihastumista. Ei niin hiukkaakaan hänen tapaistaan. Kristianin tapauksessahan hän oli suorastaan takertunut kiinni siihen sokeriseen tunteeseen, eikä olisi millään halunnut myöntää pilvilinnojensa olevan rakennettu hataralle pohjalle. Tai tarkemmin tarkasteltuna Emmin oli jälkiviisaana todettava, että pilvilinnoilta oli kokonaan puuttunut kivijalka (tyttö koki muutaman harvinaisen nolostuttavan takauman muistellessaan Kristianin perässä sähläämistään). Nyt hänestä tuntui, että kuplivan kevyt tunne takertuikin häneen. Se oli ehdottomasti hiipinyt hänen lähelleen salakavalasti kuin vaaleanpunainen gepardi pehmein liikkein ja hyökännyt hänen kimppuunsa takaa päin, eikä se halunnut päästää irti saalistaan. Emmi kurtisti kulmiaan ajatuksilleen. Mikä hemmetin vaaleanpunainen gepardi? Hetken hän kuvitteli sellaista otusta mielessään ja sätti sitten itseään puheenaiheen vaihtamisesta.

Mutta tosiaan se oli päässyt yllättämään hänet. Siis… Samuel? Mitä ihmettä? Olihan Emmi viimeaikoina huomannut, ettei tämä ollutkaan sellainen koppava idiootti, kuin oli aluksi antanut ymmärtää ja olihan hän alkanut kieltämättä viihtyä tämän seurassa. Mutta silti. Ehkä Emmi vain oli lemmenkipeä hölmö ja hän olisi tuntenut ihan samalla lailla, vaikka metsässä olisi illalla ollut Samuelin paikalla joku muu. Ehkä se tosiaan oli vain höperö mielenhäiriö, eikä mitään enempää. Jotenkin tyttö ei uskonut sitä. Asiaa vastaan todisti jo sekin, että hän setvi koko juttua näin perinpojaisesti. Hänen oli pakko myöntää, että katsellessaan toisinaan vaivihkaa Samuelia, hän piti näkemästään ihan liian paljon.

Olisi kuitenkin ehkä helpompaa uskotella itselleen, että kyse oli vain ohimenevästä hölmöydestä. Olihan Emmi saanut huomata, ettei tässä maailmassa noin vain valittu, kenen kanssa halusi olla. Varsinkaan, jos oli sattunut päätymään piiaksi ja toinen oli aatelinen. Se oli typerää. Emmin mielessä käväisi nyt myös se seikka, että mitä hän tekisi, jos portti takaisin kotiin ilmestyisi. Uskaltaisiko hän mennä rakastumaan täällä kehenkään, jos ei kuitenkaan saisi ottaa ketään mukaansa? Ja mitä jos hän odottaisikin porttia koko ikänsä, eikä se koskaan ilmestyisi?

Asian vatvomisesta edestakaisin ei ollut mitenkään erikoista hyötyä. Emmi oli nyt illansuussa aivan yhtä hämmentynyt ja levoton kuin ollut aamullakin. No, ainakin hän sai jotain muuta katseltavaa kuin puut, kun metsän seasta ilmestyi näkyviin pienehkö mökki ulkorakennuksineen. He olivat nähtävästi tulleet erakon luo. 

                                                                          * * *

Samuel oli tyytyväinen siihen, että ratsasti jonon viimeisenä, sillä ainakaan kukaan ei katsellut häntä ja hän sai muutenkin olla rauhassa. Hän oli myös tyytyväinen siihen, että miekkamiehet tuntuivat inhoavan häntä - kukaan ei ainakaan yrittänyt tunkea hänen seuraansa juttusille. Se, mihin Samuel ei ollut tyytyväinen, oli pieni ärsyttävä levottomuus, joka vaivasi häntä sinä päivänä erityisen pahasti. Hän olisi jälleen tarvinnut Hesterin vierelleen, sillä tälle hän olisi voinut puhua.

Samuel ei olisi mielellään myöntänyt, että ärtyneisyys saattoi johtua siitä, että hän oli koko päivän katsellut edessään ratsastavien Emmin ja Robin jutustelua. Koko päivän oli jatkunut hienoinen vitsailu, naurahdukset, hymyt… Samuel tiesi, mitä Hesteri sanoisi, jos todella olisi ollut hänen kanssaan. Palveluspoika väittäisi hymyillen, että Samuel oli mustasukkainen. Ei, sitä hän ei taatusti missään nimessä ollut. Häntä vain jotenkin ärsytti sellainen… Hesterin hymykuopat syvenisivät ja hänen pyöreiltä kasvoiltaan paistaisi se, ettei hän uskonut sanaakaan.

Ja mitä sitten, vaikka Samuel olisikin halunnut Hymypoika-Robin olevan jossain hevonkuusessa? Ehkä Samuel olisikin halunnut Emmin seuraansa, sillä hän oli tosiaan alkanut viihtyä tämän kanssa. Se ei silti tarkoittanut mitään. Samuel melkein kuuli, miten Hesterin änkyttävä ääni muistutti häntä eilisillasta - siitä lyhyestä hetkestä, jolloin hän oli halunnut sulkea Emmin syliinsä ikuisuudeksi. Mitä se sitten oli ollut? Samuel oli vain ollut helpottunut, kun hiisi ei ollut syönyt heitä, sitä se oli ollut. Adrenaliini virtasi vielä suonissa ja sydän hakkasi uhanneen vaaran takia, siinä se. Ei sekään mikään tarkoittanut. Hesteri olisi jo tässä vaiheessa vakavoitunut, hän kysyisi, miksei se tarkoittaisi mitään, miksei se saanut tarkoittaa. Olihan Samuel ennenkin viihtynyt piikojen kanssa. Tällainen käytös ei ollut lainkaan hänen tapaistaan.

Samuel huokasi itsekseen. Jos Emmi vain olisikin ollut pelkästään piika muiden joukossa - sellainen, joka oli pyörtyä silkasta häkeltyneestä yllätyksestä, kun nuori aatelismies soi huomiotaan - sellaisen kanssa olisikin ollut helppoa. Normaalit piiat tiesivät paikkansa, ne eivät sanoneet vastaan, eivät puhuneet henkeviä, eivät ymmärtäneet. Niiden kanssa oli mukava leikkiä ja ne tiesivät sen olevan leikkiä. Emmin kohdalla Samuel vain pelkäsi, että leikki saattaisi muuttua liian helposti joksikin, jossa voisi polttaa näppinsä, joten olisi parempi vetäytyä pois, ennen kuin mitään ehti edes alkaa. Oli siis vain hyvä, että tytöllä näytti olevan joku, joka puolestaan vei hänet pois.

Hesterin olisi pitänyt tietää, ettei Samuel halunnut helposti luottaa ihmisiin. Hänen isänsä oli aina opettanut, ettei ihmisiin pitänyt luottaa tai päästää näkemään liian syvälle sisimpään. Siitä ei seuraisi mitään muuta kuin pettymyksiä ja karvasta tuskaa. Isä oli puhunut sellaisella äänellä, että hän tiesi mistä puhui.

Mutta olihan Samuel luottanut Hesteriinkin. Jos Hesteri olisi jollain ilveellä onnistunut ilmestymään tähän paikkaan, Samuel olisi halunnut huutaa hänelle päin naamaa tuon ajatuksen esittämisestä. Nimenomaan! Hän oli rakastanut palvelijaa kuin veljeä ja mitä siitä seurasi? Häneen ei ollut koskaan sattunut niin paljon kuin silloin, kun hän oli löytänyt parhaan ystävänsä kurkku auki revittynä! Se oli ollut hirvittävää, eikä se ollut ohi. Ei todellakaan. Siinä oli seuraus rakkaudesta, siihen oli kuollut se luottamus. Samuel ei edes uskaltanut ajatella sitä vaihtoehtoa, että tämä hemmetin retki epäonnistuisi ja vielä muutkin kuolisivat.

Samuel yritti rauhoittua ja tunkea ajatuksensa takaisin sinne pääkopan perälle, mistä ne olivat ryömineet esiin. Näytti siltä, että he olivat tulossa sen jonkun erakon mökille, jonne hevoset oli tarkoitus jättää. Samuelia harmitti hieman, sillä olisi ollut valoisaa vielä jonkin aikaa, joten oli sääli joutua pysähtymään näin varhain. Ilta oli kuitenkin jo sen verran pitkällä, että ei kannattaisi lähteä kävelemään vuorille päin. He saisivat toivottavasti nyt nukkua yönsä katon alla, mikä oli erityisen hyvä asia ottaen huomioon sen, että taivaalle kerääntyneet pilvet uhkasivat sateella. Retkikunnan ratsastaessa pihapiiriin Samuel oli jälleen huolellisesti kylmän ylhäinen eikä hetki sitten käydystä sisäisestä keskustelusta näkynyt pienintäkään jälkeä.