Kartanon lähiseutu oli ehtinyt tulla Emmille jo hyvin tutuksi näiden lukuisten iltakävelyiden myötä. Toisaalta se oli jo aika tylsää, mutta samalla rutiiniksi muodostunut tapa toi tiettyä omituista turvallisuudentunnetta. Se sai väkisinkin tuntemaan olonsa kotoisaksi. Ohimennen hän näki kolmen ratsastajan palaavan kartanon pihaan ja hetkeksi hänet valtasi omituinen tunne. Hän ei osannut erotella, sen sisältämiä tunteita toisistaan, nimetä niitä tai erottaa niiden aiheuttajaa. Hetken ajan hän vain seisoi paikoillaan ja ihmetteli.

Tyttö jatkoi matkaansa hitaasti, hänellä ei ollut kiire minnekään. Hän kävi talon takana olevalla niityllä, käveli lähelle sen takana kasvavan metsän reunaa ja palasi takaisin. Hän oli juuri kävelemässä päärakennuksen takaseinän viertä, kun hänestä alkoi jälleen kerran tuntua siltä, että häntä katseltiin. Käännettyään katseensa hän pysähtyi niille sijoilleen. Ehkä parinkymmenen metrin päässä hänestä seisoi suurikokoinen, vieras mies, jolla oli yllään musta turkiksista tehty puku ja jonkinlainen sarvipäähine; otsankohdalla oli yksi terävä sarvi. Vieras otti askeleen lähemmäs tuijottaen Emmiä kiinteästi.

Emmi tunsi kauhun kouraisevan vatsaa, sillä yhtäkkiä hän huomasi, ettei mitään päähinettä ollut. Sarvi näytti kasvavan suoraan otsasta ja samassa hän ei ollut varma siitäkään, oliko tällä oudolla ilmestyksellä turkispuku vai turkki. Tytön jalat tuntuivat painavan satoja kiloja. Vieraan kasvot olivat äkkiseltään aivan ihmismäiset, mutta tarkempi silmäys nosti esiin leuan aivan liiallisen vahvuuden ja voimakkaat kulmat, joiden ansiosta silmät olivat syvällä päässä. Se oli luonnotonta, kammottavaa! Emmi mietti, voiko pelkoon kuolla. Olo oli kuin jos huvipuiston vuoristoradan lähtiessä liikkeelle huomaisikin, ettei turvakaari ollut paikallaan. Tyttö olisi halunnut lähteä juoksemaan karkuun, mutta jalat eivät suostuneet tottelemaan. Olennon lihakset jännittyivät ja se alkoi hiippailla häntä kohti sulavin liikkein silmissään samanlainen katse kuin Emmin näkemissä luonto-ohjelmissa oli saalistavilla pedoilla. Emmi tunsi olevansa se rampa peura, joka ei päässyt karkuun ja jonka kohtalo oli päätyä suden iltapalaksi.

Hänen oli mahdotonta uskoa tämän olevan totta, sillä eihän tuollaisia ollut olemassa eikä Emmin ollut ikinä tarvinnut pelätä henkensä puolesta. Olento näytti valmistautuvan hyppyyn, jonka seurauksena Emmin kurkku revittäisiin auki ja Emmistä todella tuntui, että hän saattaisi pyörtyä silkasta kauhusta. Hän ei pystynyt juoksemaan, ei huutamaan, ei edes itkemään. Hän pystyi vain tuijottamaan tuota vähintään kasimetristä hahmoa, joka oli niin kovin lähellä häntä. Ei näin voinut tapahtua!

Sitten ilmassa välähti jotain hopeanhohtoista, hirviö rääkäisi ja nyppäsi kyljestään irti veitsen. Emmi ei ehtinyt edes ajatella, mistä se oli tullut - eikä ilmeisesti olentokaan - sillä samassa ilmaa halkoi toinen välähdys. Kuului tömähdys, kun hirviön pää tipahti maahan ja sitten toinen ruhon seuratessa perässä. Nyt Emmi sai vihdoin suustaan ulos pienen kirkaisun. Hän tajusi, että hänen eteensä oli ilmestynyt hevonen - suuri, valtava, ruskea hevonen - ja sen selässä Samuel työnsi miekan takaisin tuppeen.

“Mikä, mikä tuo on?” Emmi kysyi ääni täristen. Hän itse asiassa tärisi kauttaaltaan. Hän oli edelleen hengissä.

“Ei tässä ole aikaa ruveta kertomaan tarinoita, kyytiin siitä”, Samuel vastasi hänelle kireällä äänellä ja ojensi kätensä tyttöä kohti.

“TUONKO selkään?” Emmi vinkaisi ja astui askeleen taaksepäin.

“Jos sinä haluat, että tuon kaverit tulevat ja pistelevät sinut poskeensa, niin hyvä on. Viivyttele vielä hetki ja kilju nyt perkele vielä vähän lujempaa.”

“En minä kilju.”

“Sama se. Käsi tänne nyt.”

Epäröiden Emmi totteli. Hän oli näkevinään kauempana pihalla liikettä. Jos noita otuksia oli enemmänkin, hevosen selkään nouseminen olisi varmaan se pienempi paha.

“Hyvä, eihän ollut vaikeaa. Sitten astu minun jalkani päälle”, Samuel ohjeisti ja Emmi kurotti nostamaan jalkansa pojan jalustimessa olevan saappaan päälle. “Sitten ponnista.”

Emmi ponkaisi ja samaan aikaan Samuel kiskaisi häntä ylöspäin niin, että tyttö päätyi istumaan satulan eteen kumpikin jalka samalla puolen hevosta roikkuen. Se oli jopa korkeampi kuin maasta näytti! Emmistä tuntui, että hän voisi pudota milloin vain ja hän tarrautui molemmin käsin kiinni Samueliin. Pojan jokainen lihas tuntui olevan äärimmilleen jännitetty. Hevonen lähti hitaasti kävelemään.

He pääsivät juuri ja juuri pois kartanon varjosta, kun takaa kuului jonkinlainen mölähdys. Samuel vilkaisi taakseen, kirosi ja kaivoi kantapäänsä hevosen kylkiin lähettäen ratsun sellaiseen vauhtiin, että Emmiä hirvitti. He kiitivät takaniityn poikki kohti tummana levittäytyvää metsää. Emmi tiesi niityn olevan täynnä pieniä kuoppia ja myyränkoloja ja hän pelkäsi koko ajan, että hevonen kompastuisi niihin ja liiskaisi ratsastajansa alleen. Jotain suhahti ilmassa ja jäi törröttämään pystyyn maahan vähän heidän edelleen. Emmi oli melko varma siitä, että se oli jousipyssyllä ammuttava nuoli.

“Pää alas!” Samuel tiuskaisi Emmin korvaan ja tyttö painoi päänsä tottelevaisesti, tuntui viisaimmalta totella. Hän kuuli pojan sydämen sykkeen. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen suojansa muodosti Samuelin vartalo ja sitä seurasi luontevasti ajatus, että mitä hittoa hän tekisi, jos tähän osuisi. Ilmeisesti he kuitenkin olivat jo liian kaukana tai sitten tähtääminen tässä valaistuksessa oli vaikeaa.

Emmistä tuntui jo paljon paremmalta, kun he pääsivät puiden suojaan. Vielä vähän aikaa Samuel antoi hevosen juosta kuin hullu, mutta sitten hän nykäisi aavistuksen ohjista. Eläin hidasti kulkuaan ja kohta se enää vain tallusteli eteenpäin. Välitön vaara oli ilmeisesti ohi. Emmi tunsi, miten Samuel rentoutui. Itse asiassa tytöstä tuntui hetken, että poika oli kokonaan tipahtamassa satulasta. Samuel kuitenkin korjasi asentonsa melkein saman tien. Hänen kasvonsa näyttivät hämärässäkin oudon kalpeilta ja sitten tyttö jo huomasikin syyn siihen.

“Mikä tuo on?” hän henkäisi tuijottaen Samuelin käsivarresta esiin pistävää sormenvahvuista puutikkua, jonka ympärillä paidan hiha oli tummunut ja näytti kostealta.

“Sitä kutsutaan nuoleksi”, poika vastasi sellaisella äänellä, jolla kerrottiin itsestäänselvyyksiä typeryksille.

“Eikö se pitäisi ottaa pois?” Emmi kysyi välittämättä toisen äänensävystä.

“Jos haluat tappaa minut verenhukkaan, niin vedä pois vain.”

“Mikä se otus oli?” Emmi yritti uudelleen tiedustelua vaihtaen samalla kätevästi puheenaihetta. Olisihan hänen pitänyt tajuta, ettei nuolta voinut tuosta vain vetäistä irti.

“Se oli inoroki“, Samuel sanoi eikä hänen äänensä enää ollut pilkallinen, vaan ainoastaan väsynyt, “Niitä asuu vuorten tienoilla rajaseudulla. Tässä välissä on ainakin kahden päivämatkan verran autiomaata.”

“Mitä ne täällä tekee?”

“En minä tiedä. Ne käy joskus ryöstöretkillä ja saalistamassa. Ei kovin usein. Viimekerrasta on yli kymmenen vuotta aikaa.”

Emmistä alkoi tuntua hetki hetkeltä enemmän siltä, että hän oli se, joka piti Samuelin satulassa eikä toisin päin. Poika vältteli hänen katsettaan, mutta se ei estänyt tyttöä tutkailemasta hänen kasvojaan. Samuelin silmissä oli sellainen sumea kiilto, jollaisen Emmi oli tottunut näkemään Verinin luona käyvillä ihmisillä, joilla joko oli jo vähän aikaa jatkuneita kipuja tai sitten nousemassa kuumetta. Emmistä tuntui vähän hämmentävältä olla vilpittömästi huolissaan Samuelista - ja hän oli - jota oli tottunut vihaamaan. Mutta ei kai tällaisissa tilanteissa ajateltu vanhoja kaunoja. Tytölle alkoi pikku hiljaa valjeta, että hänen hengissä olemisestaan oli kiittäminen Samuelia. Sekin tuntui oudolta. Kai he olivat nyt vähän niin kuin samassa veneessä, vai mitä?

“Mihin me ollaan menossa?” Emmi kysyi.

“Noiden hyökkäysten varalle täällä on ympäriinsä sellaisia turvapaikkoja. Täällä metsässä on yksi, se on vähän kauempana kuin nuo jotkut muut, mutta inorokeja oli joka saakelin paikassa. Se on lähinnä maakuoppa, jonne mahtuu useita ihmisiä ja hevosia. Siellä on säilöttyä ruokaa ja muita tarvikkeita, joiden kanssa pärjää parikin päivää, jos tulee isompikin piiritystilanne.”

“Kuinka kaukana se on?”

“Ei sinne enää ole pitkä matka”, Samuel vastasi, “oikeastaan sinne on aika helppo mennä, kun tietää, mitä etsii. Pitää vain seurata tätä polkua. Ennen pitkää tullaan ison kiven luo ja sen vieressä maassa on luukku. Luiskaa pitkin voi taluttaa hevosen sisään ja luiskan vieressä seinässä on komero, josta löytää melkein mitä vaan. Yhdessä nurkassa on lähdekin. Sen vesi käy juotavaksi.”

Emmi vilkaisi maahan ja huomasi, että he tosiaan seurasivat jonkinlaista polkua. Se näytti eläinten tekemältä kulkureitiltä ja vähän väliä sen kanssa risteili muita yhtä pikkuisia uria. Sitten Emmi alkoi miettiä tarkemmin, miksi hänelle piti selittää, miten heidän määränpäänsä löytyisi. Hän värähti käsittäessään, että Samuel ilmeisesti varmisti hänen pääsevän suojaan, jos poika itse ei jaksaisikaan viedä heitä perille asti. Emmiä alkoi taas pelottaa.

Emmin mielestä se ratsastus tuntui loputtoman pitkältä, vaikka ei se voinut kovin kauaa kestää. Hämärä syveni hitaasti puiden väleissä ja tyttö oli koko ajan näkevinään liikettä silmäkulmassaan. Ilmeisesti heitä ei kuitenkaan ajettu takaa ja lopulta tytön silmät erottivat kookkaan kivenjärkäleen ikivanhojen kuusten seassa. Mitä ilmeisimmin he olivat päässeet perille.