Tarkemmin ajatellen Rob ei ollut mitenkään erityisen huonoa seuraa, Emmi mietti. Tytön oli selvästi vietettävä suurin osa ajastaan tämän kanssa, joten parempi oli tottua tilanteeseen. Muitakaan juttukavereita ei ratsastuksen aikana näyttänyt löytyvän - mitä nyt välillä Erik, joka tuntui olevan Robin hyvä ystävä, liittyi seuraan. Rob vaikutti huumorintajuiselta ja hänen siniharmaissa silmissään oli usein nauravainen pilke, joten huonomminkin olisi voinut käydä. Emmi itse asiassa joskus jopa unohti olevansa suorittamassa vaarallista tehtävää ja ratsastavansa hevosella. Se oli jo saavutus sinänsä.

Emmi oli aluksi ollut hieman epävarma siitä, voisiko hän jutella edelleen Samuelille ja Kristianille sillä tavalla kuin oli tottunut, vai pitikö sotilaiden nähden esittää nöyrää piikaa. Se ongelma tavallaan ratkesi itsestään, sillä Kristian jutusteli kaikkien kanssa luontevan toverillisesti ja Samuel taas vältteli puhumasta kenellekään, edes Emmille. Samuel tuntui tahallaan tekevän itsestään räikeän vastakohdan kaikin puolin mukavalle serkulleen; hän käyttäytyi viileän etäisesti, jopa kylmästi, ja joutuessaan sanomaan jollekulle jotain hän puhui ylimielisellä äänellä. Tavallisesti hän vain tyytyi katselemaan muita nenänvartta pitkin ja mahdollisesti mulkoilemaan paheksuvasti, jos toisilla näytti olevan liian hauskaa. Vaikka ei hän ikinä varsinaisesti ilkeillyt kenellekään, kunhan mulkoili ja oli koppavan ylimyksen perikuva. Vaikutti melkein siltä, että hän yritti tahallaan päätyä epäsuosioon ja ehkä jopa saada muut suorastaan inhoamaan itseään, mikä kyllä onnistuikin suhteellisen hyvin.

Tuo nopeasti muodostuva kitka Samuelin ja muun retkueen väleissä kävi erityisen selväksi illalla ryhmän alkaessa järjestää leiriä yöksi. Kristian autteli miehiä hieman nuotiopaikan raivaamisessa ja muussa sellaisessa, vaikka hän ei käytännössä paljoakaan tehnyt; enimmäkseen hän katseli muiden touhua avulias hymy kasvoillaan ja antoi ohjeita silloin tällöin liittäen niihin jonkin ystävällisen kehuntapaisen, jotka saivat työtä tekevät miehet tuntemaan työnsä arvokkaaksi. Se tietysti sopi täsmälleen hänen arvolleen, eikä kukaan edes odottanut hänen tekevän mitään sen enempää. Samuel sen sijaan seisoi sivummalla ja näytti huonotuuliselta.

Mitään telttaa ei pystytetty, sillä sadetta ei näyttänyt olevan tulossa. Emmi levitti makuualustansa maahan nuotion viereen ja istui sen päälle liittyäkseen muiden seuraan availlen pakettia, jossa oli sitkeää leipää. Ihan kuin tällaisella pelastusretkellä olisi pakko syödä mahdollisimman ankeasti. Tosin tytön oli sen verran nälkä, että mikä tahansa kelpasi, joten hän ei valittanut. Jokin mahdollisuus saada parempaakin vatsantäytettä oli olemassa, sillä Kristian otti Vennin mukaansa ja lähti metsästämään. Hetken kuuluttua myös Samuel otti jousipyssyn ja nuolikotelon ja hävisi sanaakaan sanomatta metsään. Nyt aatelisten mentyä pois tunnelma nuotion äärellä vapautui.

Aleksanteri, jota kutsuttiin lyhyemmin Aleksiksi, väänsi kasoilleen ilmeen, josta olisi voinut päätellä jonkin haisevan hyvin pahalta, nosti päänsä pystyyn ja heilutteli sitä pilkallisella tavalla. Muut remahtivat nauruun, ei ollut vaikea käsittää, että ilme oli tarkoitettu matkimaan Samuelia.

“Sssh, varokaa, sillä herra hauskuuden arkkivihollinen saattaa kuulla. Hän pystyy aistimaan vitsailun kilometrien päähän”, Rob suhahti muille esittäen huolestunutta ja sai aikaan uuden naurunremakan. Jopa muita vakavaluonteisempi Mikael hymähti.

Emmi ei ollut huvittunut. Tytön teki mieli puolustella Samuelia. Oliko se ihme jos poika ei ollut mitenkään erityisen aurinkoisella tuulella, sillä hänenhän perhettään tässä oltiin menossa pelastamaan ties mistä loukosta? Emmin teki mieli muistuttaa, mitä kaikkea Tuulinotkossa oli pitänyt kestää, nämä miehet eivät tienneet siitä kauheudesta mitään. Eivät sitten mitään. Vieläkö näitä miehiä naurattaisi, jos heidän sukulaisiaan tai ystäviään olisi lahdattu sillä tavalla ja loput otettu vangitsi? Emmi ei kuitenkaan sanonut mitään. Vieressä istuva Rob huomasi tytön kasvoilta paistavan jäykkyyden.

“Anteeksi, Emmi. Ei ollut tarkoitus tehdä pilaa isännästäsi. Tai totta kai se oli tarkoituksellista, mutta se oli erittäin ajattelematonta. Hyvin tahditonta. Puhutaan jostain muusta. Oletko koskaan käynyt Myrdiassa?”

“En ole”, Emmi vastasi. Niinpä niin, hänhän tietysti näytti muiden silmiin isännälleen uskolliselta piialta. Miten vain.

Tytölle alettiin joka suunnasta selittää, miten uskomaton paikka Myrdia oli valtavine taloineen ja mahdottomine ihmismäärineen. Emmin piti tietenkin esittää hämmästynyttä ja kysellä, oliko tosiaan mahdollista, että taloissa saattoi olla kymmenen kerrosta. Kaupunki olisi varmasti hienon näköinen, mutta sen suuruus tuntui suhteellisen mitättömältä verrattuna siihen, minkä Emmi oli tottunut käsittämään suurkaupunkina. Eihän hän ollut koskaan käynyt yhdessäkään varsinaisessa suurkaupungissa, jossa olisi pilvenpiirtäjiä ja sen sellaista, mutta oli hän nähnyt niitä telkkarissa. Hänen teki moneen kertaan mieli selittää, kuinka valtavia kaupunkeja hän oli nähnyt ja mitä kaikkea ihmeellistä niissä oli. Sen sijaan hän kuitenkin tyytyi itse ihmettelemään, että Myrdian talothan olivat kuin vuoria.

“Vuorista puheen ollen”, Emmi pyrki vaihtamaan puheenaihetta sillä kaupungin kuvailu tylsistytti, “Millaista vuorilla ratsastaminen on?”

Tähän sotilaat vastasivat naureskelemalla. “Louhivuoret, jotka on nimetty louhikäärmeen mukaan eikä kaivostoiminnan, on niin jyrkät, ettei siellä paljoa ratsasteta”, Rob selitti.

“Vanhat akat kertoo, että Louhivuoret on louhikäärmeen hampaita, tiedäthän”, Erik valaisi.

“Tollo, kaikkihan sen lorun tietää”, Rob sanoi ja Erik alkoi väittää vastaan, johon Rob puolestaan väitti vastaan ja kohta oli käynnissä äänekäs riita, joka tosin ei vaikuttanut miltään vakavalta tappelulta vaan lähinnä pelleilyltä.

“No mitä ihmettä näille hevosille sitten tehdään?” Emmi kiljaisi saadakseen äänensä kuuluviin. Kaikki avasivat yhtä aikaa suunsa selittääkseen, mutta Rob ehti ensimmäisenä saamaan suustaan ääntä.

“Täällä lähellä asuu eräs erakko. Se on puolueeton ja auttaa kaikkia luokseen tulevia yhtäläisesti, olivatpa sitten meikäläisiä tai talikkeja. Minä ja Venni oltiin joskus aiemminkin komennuksella etsimässä talikkien pesää ja törmättiin siihen erakkoon. Me jätetään hevoset hänen hoitoonsa ja marssitaan vuorille noiden muulien kanssa. Ne on niin varmajalkaisia otuksia, ettei niitä pudoteta polulta helpolla. Heppaset on ihan eri asia, ei niitä ole tarkoitettu kulkemaan jyrkillä ja kapeilla vuoripoluilla.”

“Mistä te tiedätte, että talikkit asuu edelleen juuri siellä päin?” Emmi kysyi.

“Jaa, no… Hyvä arvaus?” Rob ehdotti, “Ei Louhivuorilla ole kovin paljoa suojaisia laaksoja tai mitään. Sitä paitsi, hevoset voitaisiin viedä johonkin vuorten lähellä olevaan rajakaupunkiinkin. Niitä on suhteellisen tiheässä, joten se ei veisi paljoakaan pitemmän aikaa. Ja näyttäähän tämä talikkien jälki johtavan suoraan sinne, minne pitääkin, pieni koukkaus siitä vain tulee, kun käydään tervehtimässä erakkoa.”

Emmi oli edelleen sitä mieltä, että koko suunnitelma vaikutti vain hyvän onnen varaan rakennetulta. Hän ei kuitenkaan jaksanut väitellä, sillä vaikutti selvältä, että sotilaat pitivät itseään paljon viisaampina kuin Emmiä. Emmihän oli vain jonkin syrjäisen kartanon piika, eihän hän voinut mitään tietää. Tyttö päätti mennä nukkumaan. Hän oli hirvittävän väsynyt. Ulkona nukkuminen tuntui oudolta, mutta väsymyksen takia Emmi nukahti samalla sekunnilla, kun pää osui tyynynä toimivaan reppuun.


(Louhikäärme on toinen nimitys lohikäärmeelle. Tuo tarina vuorista louhikäärmeen hampaina on paikallinen legenda, samaa sarjaa kuin meillä on nuo hiidenkirnut jne.)