Sekasorto valtasi leirin yhdessä silmänräpäyksessä saaden Emmin todella ymmärtämään sanonnan “kuin salama kirkkaalta taivaalta“ merkityksen. Yhtäkkiä syrjemmässä Erikin kanssa ollut Rob vain kaatui selälleen, kasvoillaan jämähtänyt yllätyksen ilme, ja Erikin käteen oli ilmestynyt verinen tikari. Emmille ei jäänyt aikaa alkaa miettiä tuon mahdottoman näyn tarkoitusta ja sen selitystä, sillä sekuntia myöhemmin metsästä hyökkäsi lauma miehiä, joiden jokaisen kasvoja peitti valkoinen huivi ja joilla oli käsissään paljaat miekat. Emmi ei pysynyt kärryillä kaikista tapahtumista, ilmassa lenteli tiheään huutoja; käskyjä sekä taistelun kirvoittamia huudahduksia. Ympäriltä alkoi kuulua metallin kalsketta.

Emmi ei voinut moittia sitä, miten nopeasti heidän oma puolensa järjestäytyi ja sai esiin miekat täydestä yllätyksestä huolimatta. Tyttö itse puristi kädessään tikaria, joka hänelle oli jo kotoa lähtiessä annettu. Hän yritti piilotella kauhuissaan puiden ja pensaiden lomassa, sillä mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hyökätä miekkamiestä vastaan tikarin kanssa? Se oli naurettavaa, hän keskittyi sillä hetkellä vain pysymään hengissä. Adrenaliini pulppusi väkevänä veressä.

Taistelutaidoista mitään ymmärtämätön Emmikin osasi sanoa, että heidän puolellaan oli hyvin taitavia miekkailijoita. Mattiaskin oli saanut miekan käteensä ja liittynyt epätoivoiselta näyttävään vastarintaan. Emmin katse seurasi lähes hypnoottisesti Samuelia, jonka silmissä paloi suorastaan pelottava tuli. Kristianin sekä sotilaiden kasvoilta paistoi kireä mutta tyynen päättäväinen ilme. Tuota kaikkea olisi ehkä katsellut oikeinkin mielellään, jos siihen ei olisi liittynyt kuolemanvaaraa ja jos jossakin olisi näkynyt edes kipinä toivoa. Sillä vaikka asiaa miten katsoi, talikkeilla oli selvä ylivoima.

Emmi näki Magdan kyyristelevän myös pensaiden joukossa, mikä oli tavallaan lohdullista - Emmi ei ollut ainoa, joka piilotteli. Pensaat eivät kuitenkaan olleet maailman paras suoja, sen Emmi sai huomata. Hän kiljahti nähdessään pitkän talikkimiehen tulevan kohti. Tyttö yritti lähteä perääntymään ja juosta karkuun, mutta sellaisen pelon vallassa jalat eivät tuntuneet enää toimivan normaalisti ja hän onnistui vain kompastumaan maahan ja sitten ryömimään sammaleen joukossa kauhistunut katse lähestyvässä miehessä.

Ehkä kaatuminen ei ollutkaan johtunut vain pelosta vaan maa todella oli hirvittävän epätasainen. Se hetki oli kuin jonkin toimintaelokuvan pilalle menneistä kohtauksista; talikki käveli uhkaavana kohti kuin mikäkin ylväs ja sulavaliikkeinen saalistaja, kunnes yhtäkkiä horjahti ja kompastui juurakkoon. Emmillä oli tikari valmiina kädessä miehen kaatuessa.

Tyttö makasi maassa selällään kuollut talikki päällään. Hän tajusi olevansa elossa. Sitten hän tajusi lämpimän ja kostean tunteen leviävän rintamukseensa veren valuessa talikin rinnasta. Puistatus kulki läpi hänen kehonsa, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin ruumis riuhtaistiin voimalla hänen päältään. Samuel löi sitä tikarilla kasvoillaan hurja ilme, ennen kuin tajusi miehen olevan jo valmiiksi kuollut. Poika räpäytti silmiään kuin yllättyneenä ja vilkaisi Emmiin, joka katsoi takaisin verinen tikari kädessään ja ehdottomasti mitä suurimmassa määrin järkyttyneenä. Hän oli juuri äsken tappanut ihmisen. Sen hän oli tehnyt. Ja hän itse eli.

Aikaa ei ollut millekään lyhyttä katsetta pidemmälle tai perusteellisemmalle tarkastelulle tai kysymyksille, oliko kaikki kunnossa. Yhtäkkiä syvemmältä metsästä kuului kumea… ääni. Se vaikutti olevan jonkin suuren eläimen huuto, Emmi ei ollut kuullut sellaista koskaan ennen. Samuelin pää käännähteli hetken vimmatusti hänen yrittäessään kartoittaa tilannetta, ja sitten hänkin syöksähti maahan Emmin viereen. Tyttö yritti myös ottaa selvää, mitä oli meneillään, mutta hänet kiskaistiin saman tien takaisin.

Melkein samalla hetkellä metallin kalina loppui ja tilalle tuli sellaista rytinää, joka syntyy suurehkon ihmismäärän alkaessa ryntäillä ympäriinsä. Samuel ryömi hieman parempaan asemaan ja ampui muutaman nuolen, ennen kuin painautui jälleen maata vasten.

“Mitä hit-?" Emmi yritti, mutta Samuel vaiensi hänet kiivaalla eleellä.

Seuraavaksi Emmi tajusi, ettei niin pieni ihmisjoukko saisi yksinään aikaan niin suurta rytinää. Hän onnistui kurkistamaan mättäiden ja pusikon takaa nähdäkseen kolmen valtavan hiiden jahtaavan ihmisiä. Hän näki maassa muutaman ruumiin ja Robia lukuun ottamatta ne kaikki vaikuttivat olevan talikkeja. Ei, oliko tuo yksi Mikael? Ihmisten välinen välien selvittely ainakin oli joutunut tauolle hiisien saapumisen takia.

Emmin oli mahdotonta sanoa, mitä kaiken kaikkiaan lopulta tapahtui, sillä hän enimmäkseen keskittyi sulautumaan osaksi sammalmattoa. Vaikutti siltä, että ihmisten suuri määrä ja mekastus oli herättänyt hiisien huomion ja saanut ne lähtemään saalistamaan. Lopulta ne kuitenkin hävisivät jonnekin, kenties jahtasivat edelleen jotakuta. Hiljaisuus laskeutui metsään, edes linnut eivät uskaltaneet jatkaa tavanomaista lauluaan. Se oli aavemaista. Emmi vilkaisi Samueliin, joka puolestaan kohtasi hänen katseensa kalpeana. Sitten poika nousi varovaisesti katselemaan ympärilleen ja nyökkäsi sitten Emmille merkiksi, että oli turvallista lähteä pois piilosta.

Näky, joka tervehti Emmiä hänen noustessaan, ei ollut mieltä ylentävä. Se toi inhottavasti mieleen sen päivän, jolloin he olivat palanneet Tuulinotkoon ja sen kellari oli esitellyt julmuuden jäljet. Joskaan nyt kuolleita ei ollut lainkaan niin paljon. Nuotio oli sammunut ja sotkeentunut taistelussa ja sen ympärillä makasi muutama kuollut ja kuoleva talikki. Emmi oli ollut oikeassa olettaessaan erään maassa makaavista miehistä olevan Mikael, mutta lähempi tarkastelu kertoi, että hän oli hengissä. Emmi säpsähti, kun metsästä kuului rasahduksia. Samuel osoitteli äänten suuntaan jännitetyllä jousipyssyllä, mutta esiin tulevat ihmiset olivatkin hänen äitinsä sekä Kristian. Toisaalta tuli esiin Mattias perässään Venni, joka tuki nuolen jalkaansa saanutta Aleksia.

“Meidän täytyy etsiä parempi suoja täksi yöksi”, Kristian sanoi ihmisten kokoontuessa yhteen, “tuolla on varmasti vielä talikkeja jossakin.”

Kuului myöntelyä ja sitten ihmiset tarttuivat toimeen. Venni ja Kristian lähtivät metsään etsimään suojapaikkaa. Mattias ja Samuel jäivät suojaamaan Magdaa ja Emmiä, joka alkoi hoitaa Mikaelin ja Aleksin vammoja. Muut näyttivät selvinneen hyvin vähällä. Kaikkien kasvot olivat synkät. Etenkin Aleksin ja seuratessaan tämän katsetta Emmi ymmärsi, miksi. Hän katseli Robia, joka makasi nuotiopaikan toisella puolella elottomana.

Alkaessaan sitoa Aleksin haavaa Emmi yritti jonkinlaisella rohkaisevalla hymyllä osoittaa, että oli pahoillaan tämän menetettyä ystävän. Sotilas siirsi huomionsa ystävänsä ruumiista tyttöön ja hänen kasvoillaan oli kohtaloon alistunut ilme.

“Sinä se et tainnut erityisemmin pitää hänestä?” Aleksi kysyi saaden Emmin hieman hämmentyneeksi. Eihän tuollaiseen ollut sopivaa vastata myöntävästi, ei toisen kuolleesta ystävästä sanottu sellaista. “Rob osasi olla todellinen idiootti halutessaan. Mutta parempaa kortinpeluukaveria saa hakea. Toivon todella, ettei Erik ole kuollut. Haluan… Äh, unohda.”

Vaikutti siltä kuin Aleksi olisi viime hetkellä muistanut puhuvansa tytölle ja tullut ajatelleeksi, ettei hänen suunnitelmansa petturin varalle ollut sopivaa tämän korville. Ehkä hän myös tajusi, että oikeastaan Emmi ei ollut hänelle mitenkään läheisin mahdollinen ystävä, joten suurempien tilitysten tekeminen ei ollut oikein sopivaa. Joka tapauksessa näytti siltä, että mies otti ystävänsä kuoleman melko rauhallisesti. Tietenkin hänen ammatissaan piti kai tottua siihen, että työtoverit saattoivat päästä hengestään.

Saatuaan Aleksin haavan hoidettua Emmi huomasi Samuelin katseen kohdistuvan itseensä. Poika katsoi nopeasti toiseen suuntaan ja ennen kuin Emmi ehti estää hänen kasvonsa olivat sulaneet nopeaan hymyyn. Hän oli täysin, sataprosenttisen varma, että Samuelin kasvoilla oli hetki sitten näkynyt mustasukkaisuutta. Tytöstä tuntui, ettei hän olisi saanut sellaisella hetkellä ja tuon kaiken kauheuden jälkeen tuntea sellaista mielihyvää, mutta hän vain tunsi. Ei mennyt kauaa, kun Kristian ja Venni tulivat takaisin ilmoittaen löytäneensä paikan, joka saisi kelvata sen yön piilopaikaksi.