Huuto oli vaimennut sekalaisiksi nyyhkäyksiksi, kun Emmi pääsi makuuhuoneen ovelle. Astuessaan sisään tyttö näki Magdan polvistuneen vuoteen viereen ja painaneen päänsä peittoa vasten. Rajut nyyhkäykset ravisuttivat naista. Emmi kiirehti hänen viereensä.

“Rouva? Rouva, mikä hätänä? Sattuuko teihin?” Emmi kyseli huolestuneena.

“Vilmaah?” nainen uikahti peittoon paperisella äänellään.

“Mitä? Ei kun Emmi tässä… tuota…” Emmi sopersi. Nyt nainen nosti katseensa häneen. Silmät olivat punareunaiset ja näyttivät luonnottoman suurilta. Nainen tarttui tytön olkapäihin kuin tukea hakeakseen.

“Miksi minun pikku Katerineni kuoli? Minun tyttöni! Ei äidin pitäisi elää tytärtään kauemmin, minun pikku tyttöni, minun kaunis Katerineni!” Sanat ryöppysivät Magdan suusta kuin vesiputous, joka on murtanut sitä pidätelleen padon. Emmi tajusi, ettei ollut ennen nähnyt Magdan antavan tunteilleen kunnolla valtaa. Nainen kapsahti Emmin kaulaan ja nyyhkytti rajusti voihkien välillä tuskaisesti. Emmi oli hämmentynyt tästä äkillisestä läheisyydestä eikä tiennyt, miten olisi lohduttanut. Se oli oikeastaan tavallaan pelottavaa. Ehkä tämä oli tunteenpurkaus, jonka vain oli tapahduttava ennemmin tai myöhemmin.

“Minä en voinut muuta kuin katsoa, kun minun kaunis pikkuinen tyttöni hiipui pois”, Magda valitti sydäntäisärkevästi ja Emmi toivoi, että hänellä olisi ollut lääkettä myös psyykkiseen kipuun. Magda vetäytyi irti Emmistä päästäkseen katsomaan häntä silmiin. Emmistä hän näytti hieman hullulta, mutta kaiketi se oli vain luonnollista hänen tilanteessaan.

“Tiedätkö sinä, miltä kuolema haisee? Minäpä tiedän, eikä se koskaan lähde pois minun nenästäni! Ne eivät käyneet sellissä melkein koskaan! Ne eivät vieneet häntä pois! Minun tekee mieli repiä nenä irti kasvoistani jotta pääsisin eroon siitä hajusta!”

Nainen elehti hurjasti käsillään ja hengitti raskaasti. Hän oli räikeä vastakohta sille hillitylle Magda-rouvalle, jonka Emmi oli tottunut näkemään. Tyttö saattoi vain kuvitella, miten kamalaa hänellä ja tietysti myös hänen miehellään oli täytynyt olla sellissä, jonka he olivat jakaneet kuolevan tyttären kanssa. Naisen silmissä oli lasittunut katse ja hän tyytyi nyt vain huohottamaan, joten Emmi tulkitsi tämän kohtauksen nyt olevan menossa ohi. Kalpeiden ja laihtuneiden kasvojen iho kiilteli ohuesta hiestä ja Emmi totesi rouvalla olevan matalaa kuumetta.

“Teidän täytyy nyt levätä”, Emmi sanoi rauhoittelevasti eikä nainen vastustanut. Tyttö auttoi rouvan ylös lattialta ja aikoi seuraavaksi varovasti ohjata häntä käymään makuulle, mutta Magda keskeytti hänet.

“Auta minua riisumaan tämä hame”, nainen sanoi vaisusti tuijottaen eteensä mutta pitäen päänsä pystyssä. Hän oli nähtävästi päättänyt pitää Emmiä palvelijattarenaan.

Emmi oli hetken melkoisen yllättynyt, sillä hän ei ollut tottunut riisumaan ihmisiä. Hän alkoi kuitenkin availla Magdan selässä olevia pikkuisia nappeja tottumattoman kömpelöillä sormillaan, mutta rouva ei hoputtanut häntä mitenkään. Emmi ajatteli, että leninki tarvitsisi kipeästi pesua, mutta hänellä ei ollut enää energiaa tehdä sellaista, eikä vaate sitä paitsi olisi ehkä edes kuivunut aamuun mennessä. Alta paljastui vähintään yhtä pesuntarpeessa oleva pellavainen alushame.

“He ovat tietysti kaikki kuolleet”, Magda aloitti surullisena mutta nyt äänestä puuttui se tuskainen voima, jota aikaisemmassa purkauksessa oli ollut. Se oli vain lakonisen toteava. “Tuulinotko on autio. Minun Vilmani on kuollut. Kerrohan, tyttö, miten sinä selvisit siitä hengissä.”

Emmi kertoi kuuliaisesti. Hän oli kuvitellut, että siitä yöstä olisi voinut puhua loputtomiin, että se sisälsi valtavasti kerrottavaa, mutta loppujen lopuksi yön tapahtumat tuli kerrottua hyvin lyhyessä ajassa. Miten se oli mahdollista? Samuel oli pelastanut hänet inorokilta ja vienyt turvaan. Aamulla he olivat palanneet Tuulinotkoon ja löytäneet hävityksen. Siinä se. Mitä muuta siitä olisi voinut kertoa? Miten kerrottavaa ei ollut enempää? Joka tapauksessa hän puhuessaan tuli värittäneeksi tarinaa siten, että Samuel näytti mahdollisimman sankarilliselta ja se miellytti kumpaakin huoneessa olijaa. Sitten Emmi viikkasi likaisen leningin mahdollisimman siististi ja Magda kävi vuoteeseen pitkäkseen. Naisen silmissä kiilsi liikutuksen kyyneliä.

“Hän on hyvä poika”, Magda sanoi värisevällä äänellä vastaukseksi tytön kertomukseen. Emmi oli mitä suurimmassa määrin samaa mieltä. Huulille palasi mukava kihelmöinti hänen ajatellessaan Samuelia. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä Magda sanoisi, jos kuulisi äsken pihalla tapahtuneesta välikohtauksesta. Tuskinpa hän olisi kovin ilahtunut, tyttö totesi harmikseen.

Emmi keskittyi sekoittamaan unilääkettä ja sellaista rohtoa, joka alentaisi kuumetta. Magda mutisi hiljaa siitä, miten väärin Katerinen kuolema oli. Emmin annettua hänelle lääkkeet ja naisen nieltyä ne, Magda katsoi tyttöä syvälle silmiin ja kuiskasi: “Miksi juuri meille kävi näin, tyttöseni?

Emmi ei vastannut eikä olisi osannutkaan, mutta tapa, jolla nainen sanoi “meille”, liikutti häntä yllättävän syvästi. Tuntui vahvasi, että tuohon “meihin” sisältyi myös olennaisena osana Emmi. Hän oli Tuulinotkon väkeä, hän oli Magdan väkeä ja hän oli myös ehdottomasti osa sitä, mitä tämä katastrofi oli koskettanut. Se oli kerta kaikkiaan liikuttuvaa. Tyttö sammutti huoneeseen tuodun öljylampun ja käpertyi nukkumaan lattialle levitetylle makuualustalleen. 

(olethan lukenut tätä edeltävän postauksen?)

Seuraavan päivän iltana lievästä vainoharhaisuudesta kärsivä retkue palasi takaisin erakon luo, ja tällä kertaa yksinäisellä miehellä olikin enemmän tekemistä vieraiden kanssa. Mattias oli nimittäin sitä mieltä, ettei ollut aatelisen arvolle sopivaa joutua nukkumaan pölyisessä heinävarastossa, kun parempiakin huoneita olisi ollut tarjolla. Emmi ei ihan pysynyt mukana siinä, miten väittely eteni, mutta kun erakko oltiin saatu suostuteltua (lahjottua) luovuttamaan oman huoneensa vieraille, puheeseen puuttui Magda-rouva, joka tähän mennessä oli sanonut tuskin mitään. Lopulta kartanonherra huomasi olevansa samaa mieltä vaimonsa kanssa siitä, että oikeastaan olisi soveliaampaa, jos naiset nukkuisivat paremmassa huoneessa, sillä kyllähän miehet pärjäisivät missä vain. Vaikutti siltä, ettei Mattias ollut itsekään ihan varma siitä, miten tulokseen oli päädytty.

Olipa miten vain Emmi seisoskeli muutaman tovin päästä pienehkössä makuuhuoneessa rouvan kanssa miesten mentyä aikaisemmin tutuksi tulleeseen heinävarastoon ja erakon laskeskellessa rahojaan tallissa. Emmi oli ottanut mukaan makuualustan ja peiton, koska arvasi, ettei erakolla todennäköisesti ollut vierassänkyä ja tyttö olisi ilman muuta se, joka nukkui lattialla. Hän vähän ihmettelikin, miksi Magda oli halunnut hänet huonetoverikseen. Tyttö ei valittanut, eipä täällä ainakaan ollut ihan niin pölyistä.

“Onko sinulla vielä sitä unilääkettäsi, tyttö?” Magda rikkoi hiljaisuuden hennolla äänellään kääntyen Emmiin päin. Hänen koko ruumiinsa näytti kovin heiveröiseltä, iho oli kalpea ja pitkissä vaaleissa hiuksissa oli aavistus harmaata. Emmi ei ollut aikaisemmin tullut katsoneeksi rouvaa näin tarkkaan ja hän melkein yllättyi siitä, miten vanhalta hänen kasvonsa näyttivät. Ne eivät olleet ryppyiset… Jokin niissä vain antoi vaikutelman vanhuudesta.

“Oups, se taisi jäädä muiden matkatavaroiden joukkoon, rouva”, Emmi vastasi puhutellen naista vaistomaisesti kuin palvelijatar emäntäänsä. Ja Magdahan oli puhunut hänelle juuri kuten palvelijattarille puhuttiin, kuinkas muuten. Emmi oli kaiketi liian nuori ansaitakseen tasa-arvoisempaa puhuttelua, vaikka toimikin parantajana tällä retkellä.

“Olisitko ystävällinen ja hakisit sen”, Magda sanoi ja kysyvästä muodosta ja ystävällisestä äänenpainosta huolimatta se oli käsky, jota odotettiin toteltavan. Emmi niiasi edes ajattelematta asiaa sen kummemmin ja riensi etsimään lääkereppuaan.

Matkatavarat oli jätetty kivisen aitan alakertaan ja penkoessaan omaa reppuaan esiin Emmi kuuli yläkerrasta äänekästä puhetta ja naurua, joka sai hänessä aikaan vahvan déjà vu -tunteen. Hän ei kuitenkaan jäänyt pidemmäksi aikaa seisoskelemaan ja kuuntelemaan, sillä hänestä tuntui, että hänen oli suoritettava annettu tehtävä mahdollisimman nopeasti. Hän kiirehti ulos koko lääkekasveja sisältävä pussukka mukanaan.

Puolessa välissä pihaa vaimea huudahdus pysäytti tytön. Samuel lähestyi häntä ja tytön luokse päästyään laski kätensä tämän olkapäille. Emmi nyrpisti nenäänsä.

“Älä sano, että te ootte käyneet tyhjentämässä sen erakon viinavarastot”, Emmi tuhahti ennen kuin poika ehti sanoa mitään, “Kuule, kun mulla olis vähän kiire ja pitäis…”

“Emmi, sinä olet korvaamaton”, toinen keskeytti kuin olisi päättänyt saada asiansa ilmoitettua, tuijottaen vakavana Emmin silmiin, “Sinä olet niin kuin, kuin auringonnousu. Ei kun ruusuprinsessa… niissä on piikkejä, mutta ne on kauniita ja elg-, eleganti-, ne on kauniita.”

Kyllä, Samuel oli ehdottomasti humalassa. Mutta yllättävä runollisuuden tavoittelu sai Emmin kuitenkin häkeltymään. Vielä enemmän hän häkeltyi, kun Samuel veti hänet kiinni itseensä ja suuteli. Yrttipussi tipahti Emmin kädestä ja hän oli hetkessä unohtanut Magdan ja kiireellisen tehtävänsä. Suudelma maistui hieman kotopolttoiselle viinalle, mutta sekin oli helppo unohtaa, kun juopui itse toisen huulista ja käsien kiihkeästä hyväilystä vartalolla. Pää meni sekaisin, suudelma tuntui vatsanpohjassa asti ja aivot pystyivät tuottamaan vain yhdensorttisia ajatuksia: lisää, lähemmäs, enemmän, älä lopeta koskaan.

Tuntiessaan Samuelin vetäytyvän irti Emmi odotti tämän sanovan jotakin tai valmistautui mahdollisesti itse puhumaan sanan pari. Tytön päässä leijaili sakeanaan tähtiä, sydämiä, pikkulintuja ja kaikenlaista muuta suloista sälää. Hän kuitenkin joutui pettymään avatessaan silmänsä, sillä poika oli hävinnyt kuin unikuva. Emmin katse lennähti ympäri pihaa ja tavoitti aitan varjoon katoavan hahmon. Tyttö oli hieman pettynyt tuohon viimeisimpään havaintoon ja ehkä myös siihen, että Samuel oli uskaltanut tehdä tunnustuksen vasta humalassa, mutta kaiken kaikkiaan hän ei voinut estää kasvoilleen iskostuvaa leveää, onnellista hymyä. Hänen koko vartaloaan kihelmöi yhä äärimmäisen mukavasti ja maailma näytti harvinaisen miellyttävältä paikalta. Oli niin kokonaisvaltaisen keveä olo.

Emmi olisi varmaan unohtunut unelmoimaan siihen pihalle ikuisuudeksi, ellei erakon asuntona toimivasta mökistä olisi äkkiä kajahtanut kimeä ja sydäntä särkevä huuto, joka vaimeni välissä oleviin seiniin. Se oli pitkä ja tuskantäyteinen huuto ja Emmi poimi salamana yrttipussinsa maasta ja kipaisi juoksuun. Mikä Magdalla oli hätänä? Emmi ei ollut huomannut hänessä mitään vakavampaa sairautta tai vammaa, mutta ehkä hän oli ollut väärässä? 

Tässä suunnilleen samana teksti, jonka jo kirjoitin demi.fi:hin:

Tarina ei ole jatkunut täällä pitkään aikaan, koska sen kirjoittaja ei ole enää ollut keskudessamme sitä jatkamassa. Olen nimimerkin ^^neiti^^ käyttäjän sisko, löysin tämän nimimerkin ja salasanan sen päiväkirjasta. Olen nyt saanut kerättyä sen verran voimia, rohkeutta ja tietoa tästä sivusta (mulla ei ole ollut tapana liikkua demi.fi:ssä eikä vuodatuksessa), että sain aikaiseksi kirjoittaa tämän.

Löysin tosiaan sen päiväkirjojen ja tietokoneen kaivelun kautta tämän Toisesta maailmasta -tarinan ja nähtävästi se on ollut myös aika suosittu. Mua vähän harmittaa, ettei mun sisko näyttänyt tota tarinaa mulle (kyllä mä tiesin, että se tykkää kirjoittaa, mutta se ei esitellyt tekstejään kenellekään, se oli liian ujo). Aluksi musta tuntui pahalta lukea sen päiväkirjoja ja muita, mut nyt musta tuntuu, että mun siskonikin haluaisi, että sen tarina viedään edes jotensakin kunnialliseen päätökseen.

Tuo tarina on tosiaan suunniteltu hyvin loppuun asti. Käsittääkseni viimeksi ilmestyneeseen osaan on suoraan jatkoa muutama sivua valmiina (ei mulla sitten ole hajuakaan, jos niitä on ollut vielä tarkoitus muuttaa) ja satunnaisista kohdista kirjoitettuja lukujakin on. Lisäksi yhdessä vihossa on suht tarkat muistiinpanot/suunnitelmat tämän tarinan kulusta, joten uskoisin kykeneväni kertomaan, miten tämä tarina jatkuu ja mihin se päättyy. En tosin ole lahjakas kirjoittaja, enkä ehkä jaksa laittaa tapahtumia novellimuotoon, mutta voisin ainakin kertoa, mitä tapahtuu. Kysymys kuuluu, vieläkö täällä on asiasta kiinnostuneita lukijoita, vaikka tarinaa ei ole päivitetty johonkin kolmeen kuukauteen?

- Siiri

Emmi odotteli, että muut alkoivat nukahdella. He olivat nyt siirtäneet leirinsä erään suurehkon kallion kupeeseen ja parantaneet tuon lohkareen luomaa suojaa puunoksien avulla. Koko aikana ei ollut näkynyt vilaustakaan talikkeista, ei yhtäkään. Emmiä pelotti silti. Hän halusi vähän äkkiä pois tästä metsästä! Huomisen aikana olisi onneksi tarkoitus ehtiä erakon luo ja neljän seinän sisällä nukkuminen kuulosti hyvin houkuttelevalta. Ja sieltä he saisivat hevosensa takaisin ja voisivat sitten ratsastaa vauhdilla kotiin.

Tyttö katseli hetken taivaalle ja yritti muodostaa sen lukemattomista tähdistä kuvioita. Nämä tähdet olivat kuitenkin hänelle vieraita, eikä hän tosin ollut siinä edellisessäkään maailmassaan osannut etsiä tähtitaivaalta kuin Otavan. Häntä vaivasi haikeus ja jonkinlainen kylmyys, joiden takia hän ei halunnut vielä alkaa nukkua. Hän oli varma, että näkisi painajaisia. Äh… Emmillä oli aavistus, että Samuelia vaivasi jokin samantapainen kaiherrus, sillä tämä oli vaatinut saada ensimmäisen vahtivuoron. Hänenhän ei olisi ollut mikään pakko ottaa lainkaan vahtivuoroa. Ilmeisesti hän siis arveli, ettei kuitenkaan saisi unta vähään aikaan.

Emmi nousi ylös makuualustansa päältä ja sukelsi tiheän pensaikon läpi. Hän näki Samuelin vähän matkan päässä nojaamassa maasta esiin pistävään kiveen niin, että oli melkein makuuasennossa. Hän tuijotti ylös taivaalle. Hieman unisena.

“On meillä täällä tosi tarkka vahti”, Emmi kuiskasi hieman hymyä äänessään. Samuel kohotti päätään katsoakseen tyttöön ja viittasi tätä tulemaan viereensä.

“Luuletko sinä, että talikkeja voi nähdä näin pimeällä?” Samuel vastasi äänellä, jonka tuskin erotti muilta yön ääniltä, linnuilta ja tuulelta ja sen sellaiselta. “Talikkeja on vaikea nähdä edes valoisalla.”

“No mitä hyötyä vartioinnista sitten on?” Emmi tuhahti.

“Kuuntele”, Samuel sanoi pitäen sitten tauon antaen tytölle mahdollisuuden toteuttaa kehotus, “Jos talikkeja on lähettyvillä, sen voi kuulla, jos on tarkkana.”

“Vai niin”, Emmi totesi jääden kuuntelemaan lintujen liverryksiä.

“Mikset ole nukkumassa?” Samuel kysyi hetken kuluttua.

“En minä tiedä… On vaan kummallinen… tai… Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, että minä olen juuri tappanut ihmisen”, Emmi vastasi. Ehkä hän yritti olla hieman sarkastisen kuuloinen. Samuel kiersi kätensä tytön ympärille ja painoi rintaansa vasten.

“Tunnetko sinä siitä huonoa omatuntoa?” poika kysyi.

“Etkö sinä tunne?”

“Luultavasti.”

Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Se oli oikeastaan ihan mukavaa hiljaisuutta ja Emmi piti hyvin paljon siitä, kuinka hänen päänsä parhaillaan lepäsi Samuelin rintaa vasten. Hän saattoi kuulla tämän sydämen sykkeen, tuntea hengityksen. Ja lämmön, lämpö oli ehdottomasti mukava asia. Siinä oli jotakin lohdullista.

“Se talikki olisi tappanut sinut, jos et olisi ehtinyt ensin”, Samuel sanoi kuin palaten asiaan yrittäen lohduttaa Emmiä.

“Silti”, tyttö huoahti tuntien puistatuksen käyvän kehonsa läpi. Se tunne, miten puukon terä oli pureutunut vieraan miehen sisuskaluihin, sitä hän ei unohtaisi koskaan. Hän ei ollut tätä ennen tappanut kuin hyttysiä kesällä. Samuel silitti hänen hiuksiaan. Tytöstä tuntui, että tämä ymmärsi.

“Menisit nukkumaan”, Samuel kuiskasi.

“En tahdo. Minä voin ihan hyvin nukkua tässäkin.”

Samuel ei vaikuttanut vastustavan ajatusta. Pojan käsivarret ympäröivät Emmiä turvallisina ja ehkä vähän typerästikin Emmin pelko talikkeja kohtaan laantui. Eihän siinä varsinaisesti järkeä ollut - yhtä hyvin ne voisivat tappaa hänet tähän kuin mihin tahansa muuallekin - mutta hänellä vain alkoi olla turvallinen olo. Kaikki järjestyisi vielä. Enää Emmistä ei tuntunut, että hän näkisi painajaisia heti sulkiessaan silmänsä. Niinpä hän päätti kokeilla. Luomet olivat muuttuneetkin jo varsin painaviksi.



Seuraavaksi tyttö havahtui siihen, että häntä kannettiin. Hän oli liian uninen edes avaamaan silmiään saati sitten ihmettelemään sen pahemmin, miksi häntä siirreltiin tällä lailla paikasta toiseen. Ehkä hänen aivonsa vaistomaisesti yhdistivät tämän sylin Samueliin, olihan hän viimeinen asia, joka Emmin tajunnassa oli ollut ennen nuukahtamista. Ei siis ollut mitään syytä huoleen.

Emmi laskettiin makuualustalle, joka ei ollut erityisen mukava mutta johon Emmi oli jo ehtinyt tottua matkan aikana. Hän tuskin muisti, millaista oli ollut nukkua oikeassa sängyssä. Edes sellaisessa hyvin kehnossa, jollaisia oli piikojen yösijoina. Tyttö ei edelleenkään avannut silmiään tai osoittanut muutenkaan olevansa hereillä. Ei häntä huvittanut. Sitä paitsi Samuel selvästi varoi herättämästä häntä. Seuraavaksi tyttö peiteltiin huolellisesti, ehkä vähän turhankin huolellisesti ja aikaa vievästi. Ei sekään häntä haitannut. Ei hiukkaakaan.

Hetken oli hiljaista. Sitten Emmi tunsi poskellaan kevyen hipaisun. Hänen suunsa vääntyi väkisin hymyyn. Hänen aivonsa eivät toimineet kovin tehokkaasti horroksessaan, mutta sen hän tajusi, että piti tuosta kosketuksesta oikein paljon. Hän huokaisi tyytyväisenä.

Sen jälkeen Emmi kuuli vielä Samuelin hiljaisen äänen herättelevän Venniä vahtivuoroon. Sen jälkeen tyttö nukahti uudelleen.

Sekasorto valtasi leirin yhdessä silmänräpäyksessä saaden Emmin todella ymmärtämään sanonnan “kuin salama kirkkaalta taivaalta“ merkityksen. Yhtäkkiä syrjemmässä Erikin kanssa ollut Rob vain kaatui selälleen, kasvoillaan jämähtänyt yllätyksen ilme, ja Erikin käteen oli ilmestynyt verinen tikari. Emmille ei jäänyt aikaa alkaa miettiä tuon mahdottoman näyn tarkoitusta ja sen selitystä, sillä sekuntia myöhemmin metsästä hyökkäsi lauma miehiä, joiden jokaisen kasvoja peitti valkoinen huivi ja joilla oli käsissään paljaat miekat. Emmi ei pysynyt kärryillä kaikista tapahtumista, ilmassa lenteli tiheään huutoja; käskyjä sekä taistelun kirvoittamia huudahduksia. Ympäriltä alkoi kuulua metallin kalsketta.

Emmi ei voinut moittia sitä, miten nopeasti heidän oma puolensa järjestäytyi ja sai esiin miekat täydestä yllätyksestä huolimatta. Tyttö itse puristi kädessään tikaria, joka hänelle oli jo kotoa lähtiessä annettu. Hän yritti piilotella kauhuissaan puiden ja pensaiden lomassa, sillä mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hyökätä miekkamiestä vastaan tikarin kanssa? Se oli naurettavaa, hän keskittyi sillä hetkellä vain pysymään hengissä. Adrenaliini pulppusi väkevänä veressä.

Taistelutaidoista mitään ymmärtämätön Emmikin osasi sanoa, että heidän puolellaan oli hyvin taitavia miekkailijoita. Mattiaskin oli saanut miekan käteensä ja liittynyt epätoivoiselta näyttävään vastarintaan. Emmin katse seurasi lähes hypnoottisesti Samuelia, jonka silmissä paloi suorastaan pelottava tuli. Kristianin sekä sotilaiden kasvoilta paistoi kireä mutta tyynen päättäväinen ilme. Tuota kaikkea olisi ehkä katsellut oikeinkin mielellään, jos siihen ei olisi liittynyt kuolemanvaaraa ja jos jossakin olisi näkynyt edes kipinä toivoa. Sillä vaikka asiaa miten katsoi, talikkeilla oli selvä ylivoima.

Emmi näki Magdan kyyristelevän myös pensaiden joukossa, mikä oli tavallaan lohdullista - Emmi ei ollut ainoa, joka piilotteli. Pensaat eivät kuitenkaan olleet maailman paras suoja, sen Emmi sai huomata. Hän kiljahti nähdessään pitkän talikkimiehen tulevan kohti. Tyttö yritti lähteä perääntymään ja juosta karkuun, mutta sellaisen pelon vallassa jalat eivät tuntuneet enää toimivan normaalisti ja hän onnistui vain kompastumaan maahan ja sitten ryömimään sammaleen joukossa kauhistunut katse lähestyvässä miehessä.

Ehkä kaatuminen ei ollutkaan johtunut vain pelosta vaan maa todella oli hirvittävän epätasainen. Se hetki oli kuin jonkin toimintaelokuvan pilalle menneistä kohtauksista; talikki käveli uhkaavana kohti kuin mikäkin ylväs ja sulavaliikkeinen saalistaja, kunnes yhtäkkiä horjahti ja kompastui juurakkoon. Emmillä oli tikari valmiina kädessä miehen kaatuessa.

Tyttö makasi maassa selällään kuollut talikki päällään. Hän tajusi olevansa elossa. Sitten hän tajusi lämpimän ja kostean tunteen leviävän rintamukseensa veren valuessa talikin rinnasta. Puistatus kulki läpi hänen kehonsa, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin ruumis riuhtaistiin voimalla hänen päältään. Samuel löi sitä tikarilla kasvoillaan hurja ilme, ennen kuin tajusi miehen olevan jo valmiiksi kuollut. Poika räpäytti silmiään kuin yllättyneenä ja vilkaisi Emmiin, joka katsoi takaisin verinen tikari kädessään ja ehdottomasti mitä suurimmassa määrin järkyttyneenä. Hän oli juuri äsken tappanut ihmisen. Sen hän oli tehnyt. Ja hän itse eli.

Aikaa ei ollut millekään lyhyttä katsetta pidemmälle tai perusteellisemmalle tarkastelulle tai kysymyksille, oliko kaikki kunnossa. Yhtäkkiä syvemmältä metsästä kuului kumea… ääni. Se vaikutti olevan jonkin suuren eläimen huuto, Emmi ei ollut kuullut sellaista koskaan ennen. Samuelin pää käännähteli hetken vimmatusti hänen yrittäessään kartoittaa tilannetta, ja sitten hänkin syöksähti maahan Emmin viereen. Tyttö yritti myös ottaa selvää, mitä oli meneillään, mutta hänet kiskaistiin saman tien takaisin.

Melkein samalla hetkellä metallin kalina loppui ja tilalle tuli sellaista rytinää, joka syntyy suurehkon ihmismäärän alkaessa ryntäillä ympäriinsä. Samuel ryömi hieman parempaan asemaan ja ampui muutaman nuolen, ennen kuin painautui jälleen maata vasten.

“Mitä hit-?" Emmi yritti, mutta Samuel vaiensi hänet kiivaalla eleellä.

Seuraavaksi Emmi tajusi, ettei niin pieni ihmisjoukko saisi yksinään aikaan niin suurta rytinää. Hän onnistui kurkistamaan mättäiden ja pusikon takaa nähdäkseen kolmen valtavan hiiden jahtaavan ihmisiä. Hän näki maassa muutaman ruumiin ja Robia lukuun ottamatta ne kaikki vaikuttivat olevan talikkeja. Ei, oliko tuo yksi Mikael? Ihmisten välinen välien selvittely ainakin oli joutunut tauolle hiisien saapumisen takia.

Emmin oli mahdotonta sanoa, mitä kaiken kaikkiaan lopulta tapahtui, sillä hän enimmäkseen keskittyi sulautumaan osaksi sammalmattoa. Vaikutti siltä, että ihmisten suuri määrä ja mekastus oli herättänyt hiisien huomion ja saanut ne lähtemään saalistamaan. Lopulta ne kuitenkin hävisivät jonnekin, kenties jahtasivat edelleen jotakuta. Hiljaisuus laskeutui metsään, edes linnut eivät uskaltaneet jatkaa tavanomaista lauluaan. Se oli aavemaista. Emmi vilkaisi Samueliin, joka puolestaan kohtasi hänen katseensa kalpeana. Sitten poika nousi varovaisesti katselemaan ympärilleen ja nyökkäsi sitten Emmille merkiksi, että oli turvallista lähteä pois piilosta.

Näky, joka tervehti Emmiä hänen noustessaan, ei ollut mieltä ylentävä. Se toi inhottavasti mieleen sen päivän, jolloin he olivat palanneet Tuulinotkoon ja sen kellari oli esitellyt julmuuden jäljet. Joskaan nyt kuolleita ei ollut lainkaan niin paljon. Nuotio oli sammunut ja sotkeentunut taistelussa ja sen ympärillä makasi muutama kuollut ja kuoleva talikki. Emmi oli ollut oikeassa olettaessaan erään maassa makaavista miehistä olevan Mikael, mutta lähempi tarkastelu kertoi, että hän oli hengissä. Emmi säpsähti, kun metsästä kuului rasahduksia. Samuel osoitteli äänten suuntaan jännitetyllä jousipyssyllä, mutta esiin tulevat ihmiset olivatkin hänen äitinsä sekä Kristian. Toisaalta tuli esiin Mattias perässään Venni, joka tuki nuolen jalkaansa saanutta Aleksia.

“Meidän täytyy etsiä parempi suoja täksi yöksi”, Kristian sanoi ihmisten kokoontuessa yhteen, “tuolla on varmasti vielä talikkeja jossakin.”

Kuului myöntelyä ja sitten ihmiset tarttuivat toimeen. Venni ja Kristian lähtivät metsään etsimään suojapaikkaa. Mattias ja Samuel jäivät suojaamaan Magdaa ja Emmiä, joka alkoi hoitaa Mikaelin ja Aleksin vammoja. Muut näyttivät selvinneen hyvin vähällä. Kaikkien kasvot olivat synkät. Etenkin Aleksin ja seuratessaan tämän katsetta Emmi ymmärsi, miksi. Hän katseli Robia, joka makasi nuotiopaikan toisella puolella elottomana.

Alkaessaan sitoa Aleksin haavaa Emmi yritti jonkinlaisella rohkaisevalla hymyllä osoittaa, että oli pahoillaan tämän menetettyä ystävän. Sotilas siirsi huomionsa ystävänsä ruumiista tyttöön ja hänen kasvoillaan oli kohtaloon alistunut ilme.

“Sinä se et tainnut erityisemmin pitää hänestä?” Aleksi kysyi saaden Emmin hieman hämmentyneeksi. Eihän tuollaiseen ollut sopivaa vastata myöntävästi, ei toisen kuolleesta ystävästä sanottu sellaista. “Rob osasi olla todellinen idiootti halutessaan. Mutta parempaa kortinpeluukaveria saa hakea. Toivon todella, ettei Erik ole kuollut. Haluan… Äh, unohda.”

Vaikutti siltä kuin Aleksi olisi viime hetkellä muistanut puhuvansa tytölle ja tullut ajatelleeksi, ettei hänen suunnitelmansa petturin varalle ollut sopivaa tämän korville. Ehkä hän myös tajusi, että oikeastaan Emmi ei ollut hänelle mitenkään läheisin mahdollinen ystävä, joten suurempien tilitysten tekeminen ei ollut oikein sopivaa. Joka tapauksessa näytti siltä, että mies otti ystävänsä kuoleman melko rauhallisesti. Tietenkin hänen ammatissaan piti kai tottua siihen, että työtoverit saattoivat päästä hengestään.

Saatuaan Aleksin haavan hoidettua Emmi huomasi Samuelin katseen kohdistuvan itseensä. Poika katsoi nopeasti toiseen suuntaan ja ennen kuin Emmi ehti estää hänen kasvonsa olivat sulaneet nopeaan hymyyn. Hän oli täysin, sataprosenttisen varma, että Samuelin kasvoilla oli hetki sitten näkynyt mustasukkaisuutta. Tytöstä tuntui, ettei hän olisi saanut sellaisella hetkellä ja tuon kaiken kauheuden jälkeen tuntea sellaista mielihyvää, mutta hän vain tunsi. Ei mennyt kauaa, kun Kristian ja Venni tulivat takaisin ilmoittaen löytäneensä paikan, joka saisi kelvata sen yön piilopaikaksi. 

Farid istui kaatuneella puunrungolla hieman syrjässä nuotiolta ajatuksiinsa vaipuneena. Muutamassa päivässä oltiin päästy jo pois vuorilta eikä vieläkään ollut havaittavissa yhtäkään merkkiä hänen omasta kansastaan. Epätietoisuudessa odottaminen oli kalvavaa eikä miehen mieleen voinut olla hiipimättä epäilys, tulisivatko he lainkaan. Totta kai heidän täytyi, ei hän ollut voinut tehdä tätä matkaa turhaan. Kohtalo ei vain voisi tehdä sellaista temppua. Häntä myös huoletti, miten hän selittäisi epäonnistumisensa. Se oli kiusannut häntä koko matkan ajan. Farid oli varma, että häntä syytettäisiin liian vähästä yrittämisestä ja niin hän kieltämättä syytti itsekin. Eikö hän muka tosiaan olisi saanut keploteltua itsensä mukaan tyrmiin murtautumisoperaatioon? Eikö hän tosiaan olisi voinut tehdä hälytystä? Kaiken olisi pitänyt olla niin yksinkertaista!

Farid oli tehnyt parhaansa hidastaakseen kalkkinaamojen kulkua, mutta ei hänkään voinut ihmeitä tehdä. Hän ei halunnut herättää epäilyksiä, sillä yllätys olisi korvaamaton valtti. Silläkin hetkellä hän tarkasteli ympäristöään vaivihkaa hioakseen sopivia taistelustrategioita siltä varalta, että hänen kansansa iskuryhmä vihdoin saavuttaisi heidät. Suhteellisen tiheässä kasvavien suurten puiden ansiosta hyökkääjät pääsisivät taatusti hiipimään aivan lähelle, ennen kuin heidät huomattaisiin leirissä. Siitäkin huolimatta, että jonkun piti jatkuvasti muka olla vahdissa - nyt paluumatkalla oli pidetty yhtä miestä jatkuvasti tarkkailemassa ympäristöä, jopa öisin.

Farid toivoi joka hetki, joka ikinen hetki, että jotakin tapahtuisi pian. Jo tähän mennessä vietetyt muutama päivää tämän koko hullujenhuoneen kanssa oli saada hänet järjiltään. Aikaisemminkin oli ollut tarpeeksi kestämistä tässä apinalaumassa, mutta kun siihen lisättiin vielä äreä ja jonkinlaisesta arvovaltakompleksista kärsivä aatelisherra ja tämän neuroottisen oloinen vaimo, sirkus oli kasassa. Faridilla olisi hurjasti tarinoita kerrottavanaan, kunhan tämä olisi ohi.

Miehen ajattelu keskeytyi, kun Rob liittyi hänen seuraansa. Nuori mies kuvitteli yhä, että Farid - tai Erik, kuten Rob hänet tunsi - oli hänen vanha ja hyvä ystävänsä. Faridista oli ollut mukava leikitellä tämän mielellä ja istuttaa sinne valemuistoja - se oli helpompaa, kuin olisi voinut kuvitellakaan - mutta enää se ei jaksanut kiehtoa samalla tavalla. Toisinaan Farid toivoi, että olisi valinnut “vanhaksi ystäväkseen” jonkun toisen, Rob oli näistä kaikista ärsyttävin.

“Katso nyt tuota likkaa”, nuorempi mies sanoi hiljaisella äänellä nyökäten päällään kohti Emmiä, joka heitteli polttopuita nuotioon, “Minusta tuntuu, että se kuvittelee itsestään vähän liikaa.”

“Ja mikähän sinut on saanut sillä lailla tuntemaan?” Farid kysäisi. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

“Tiedäthän sinä normaalit piikatytöt. Kun ne ovat mukana tällaisissa ‘sotilaallisissa operaatioissa‘, niin kuin herrat sanoo, niin niidenhän kuuluisi tehdä miesten mieliksi. Tiedäthän, sehän suorastaan kuuluu niiden VELVOLLISUUKSIIN”, Rob vuodatti. Oli selvää, että hän oli erittäin turhautunut sillä hetkellä, kun ei nähtävästi saanut tahtoaan läpi. Olikohan taas tullut tytön torjumaksi? Farid ei ollut kiinnittänyt huomiota. Mokoman typeryksen naisasiat eivät jaksaneet häntä kiinnostaa. Hän yritti siinä parhaillaan pelastaa kansansa kohtaloa ja toinen valitti, ettei joku tyttönen suostunut hänen syleilyynsä.

“Tämäkö ei sitten täytä velvollisuuksiaan vai?” Farid teki parhaansa peittääkseen kasvavan ärsyyntymisensä. Hän oli siinä hyvin taitava - ei hän olisi muuten selvinnyt niin monesta vuodesta vakoojana kalkkinaamojen joukossa. Hän ihmetteli vain, kuinka oli selvinnyt täysijärkisenä tuosta ajasta.

“Ei! Sitä ollaan niin koppavaa”, Rob tuhahti, “Puhu sille nätisti ja se nyrpistää nenäänsä, yritä hieman hyökkäävämmin ja se antaa korville! Se ei selvästikään tajua omaa asemaansa ja ilmeisesti kuvittelee saavansa Samuel-herran, ihan kuin aateliset välittäisivät pätkääkään palvelusväestä, siis noin tunteiden tasolla.”

“Onko sinulla sitten jotain tunteita tuota tyttöä kohtaan?”

“Pah, sanoinko niin? Se on eri asia… Se vaan kuvittelee itsestään liikaa. Rintamalla ja miksei yhtä hyvin näissä erikoisoperaatioissa naisten tehtävät on huolehtia ruuasta, sairaanhoidosta ja maata miesten kanssa. Sitä ei ikinä sanota ääneen, mutta sehän on käytännössä sääntö eikä poikkeus ja naisetkin sen tietävät eikä yksikään ole vielä valittanut. Kyllähän sinä tiedät. Likkojen pitäisi katsella ihastuneina tavallisia sotilaita eikä kuolata aatelisten perään. Sehän on typerää.”

Faridia inhotti. Kalkkinaamoilla ei ollut minkäänlaista kunniaa. Tuokin puhui aivan kuin naiset yleensä olisivat joitakin pienemmällä älykkyydellä siunattuja olentoja, jotka elivät vain miehiä varten. Se oli kovasti sitä ajatusmaailmaa vastaan, jonka parissa Farid oli kasvanut ja jaksoi hämmästyttää ja inhottaa häntä. Silti hänen oli esitettävä ajattelevansa edes jotensakin samoin, myötäiltävä toista. Tai edes yritettävä piilottaa inhonsa.

“Et kai sinä ole mustasukkainen?” Farid kysyi kuin kiusoittelisi ystävää, “Ilmeisesti viehätysvoimasi ei tehoakaan kaikkiin.” Rob oli selvästi niitä miehiä, jotka kuvittelivat hurmaavansa kenet tahansa naisen tuosta vain. Sen oli nähnyt hänestä ensimmäisellä vilkaisulla. Niin inhottavaa. Tämä maailmankolkka tulisi olemaan niin paljon parempi, kunhan Faridin kansa ottaisi sen hallintansa alle.

“Mustasukkainen? Miksi olisin? Minähän vain…”

Robin puhuessa Faridin korviin oli kantautunut jotakin monin verroin kiinnostavampaa. Ääni, joka sai jännityksen väreilemään lihaksissa ja hengityksen tihenemään kuin huomaamatta. Aavikkopöllön huilumainen ääni leikitteli muiden metsän äänten joukossa. Äänen aiheuttaja ei voinut olla kaukana ja kaikista muista lintujen äänistä juuri tämän teki merkittäväksi se seikka, että aavikkopöllöjä ei esiintynyt vuoriston tällä puolen. Farid kuunteli vielä varmistaakseen, ettei se ollut vain hänen herkistynyt mielikuvituksensa. Ääni toistui, nyt se oli selvää. Kolme matalaa huhuilua peräkkäin ja sitten tauko. Samassa Farid näki myös liikettä vähän matkan päässä puiden välissä. Taistelun alkusoitto oli soitettu. Nyt se alkoi. Nyt se vihdoinkin alkoi!

Pienen hetken Farid tunsi sydämessään piston ottaessaan tikarinsa esiin, muka leikatakseen sillä kynsiään. Äskeinen keskustelu kuitenkin toimi hyvänä vastalääkkeenä sitä pistosta vastaan ja hetkessä kaikki epäröinti oli poissa. Varoittamatta mitenkään, hän iski tikarin voimalla Robin rintaan niin, ettei toinen ehtinyt päästää äännähdystäkään. Terä liukui kauniisti ulos antaen ruumiin hitaasti kaatua taaksepäin puunrungolta, mätkähtää maahan jähmettynyt yllätyksen ilme kasvoillaan. Tikarin terää kuorruttava veri kimalteli illan hämärtyvässä valossa kuin viini voiton maljassa.

Vetäessään esiin miekkansa ja katsellessaan kuin hurmoksessa vihdoin metsän suojasta juoksevia ystäviään Farid harmitteli vain sitä, että oli joutunut tappamaan kasvot paljaina. Sellainen oli häpeällistä.

Emmi ei oikein tiennyt, olisiko leirissä vallitsevan tunnelman takia ollut enemmän syytä itkeä vai nauraa. Illan tullen oltiin jälleen etsitty kylmä kallionkolo yösijaksi ja ilma tuntui räjähdysherkältä. Emmi kiillotti keskittyneesti miekkoja, sillä ilmeisesti arvoisa herra Mattias oli sitä mieltä, että piikatytöillä oli kerta kaikkiaan pakko olla jotakin työtä. Nukkumaan ei millään voisi mennä ennen jonkinlaisten töiden tekemistä, eihän ketään raahattaisi mukana turhaan. Tyttö myös huomasi hyvin nopeasti, että hänen oli syytä niiailla vähän koko ajan, jos ei halunnut kuunnella haukkuja. Sotilaat olivat myös käsittäneet, että viisainta oli keskittyä omiin tehtäviinsä - olivat ne sitten kuinka turhia tahansa.

Tunnelman räjähdysvaarasta ja hienoisesta surkuhupaisasta vireestä vastasi lähinnä Mattias, joka ilmeisesti yritti järjestää luolaa ja sen vähäistä asukasjoukkoa jonkinlaiseksi hoviksi. Mies puhui kaikille lähinnä tiuskimalla tai jotenkin muuten vihamielisyyttä osoittaen. Hän ei pyytänyt mitään, hän vain komensi. Alempisäätyiset olivat nähtävästi hänestä selvästi myös muutoin alempiarvoisia ihmisiä. Kun vielä otettiin mukaan Samuel, jota isänsä käytös vaikutti ärsyttävän hetki hetkeltä enemmän, oli aivan ymmärrettävää, miksi kaikki muut olivat vapaillaan. Kristianin suorastaan korostettu sävyisyys ja sovittelevuus sekä Magdan ilmeinen yritys sulautua luolan seinään vain entisestään alleviivasivat isän ja pojan väliin kertyvää jännitettä.

Ennen pitkää pelko osoittautui aiheelliseksi. Lopulta Samuel ei enää malttanut pitää suutaan kiinni vaan lausui jotakin hieman ivallista isälleen. Tästä seurasi aseittain vakavampaan suuntaan liukuva loukkausten vaihto. Samuelin ääni pysyi jatkuvasti normaalilla tasolla ja hän käytti näennäisen kohteliaita sanoja, jopa teititteli isäänsä ja kutsui tätä pariin otteeseen herraksi. Emmistä tuntui, ettei Samuel uskaltanut käyttäytyä aivan miten vain, vaikka kuinka halusikin ärsyttää Mattiasta. Ei, tytölle jäi mielikuva, että poika saattoi hieman jopa pelätä isäänsä jossain määrin. Mattiaksen kohdalla moisia rajoituksia ei ollut. Hän huusi aivan niin kovaa ja aivan niin pahasti kuin vain halusi.

Sotilaat näyttivät keskittyvän tiiviisti käsillä oleviin tehtäviinsä, mutta Emmi oli varma, että jokainen kuunteli kiinnostuneena aatelisten sanaharkkaa. Korvien höristämisen saattoi miltei nähdä! Se ärsytti Emmiä aivan kamalasti. Kukaan ei vahingossakaan halunnut saada huomiota kiinnittymään itseensä, mutta silti suorastaan janottiin tappelua. Jos vaikka irtoaisi jotain kiinnostavaa ja juoruamisen arvoista. Halpamaista.

“Sinä moukka saisit ottaa mallia serkustasi!”

“Niinpä, tässä nähdään millaisia moukkia saadaan, kun asutaan keskellä ei mitään. Ikävää, että joku otti ja pelasi perheen kunnian.”

Selvästikään Samuelin ei olisi pitänyt sanoa sitä. Nähtävästi oltiin osuttu arkaan kohtaan ja Mattiaksen silmissä häilähtävä raivo sai Emmin todella pelästymään. Pienessä tilassa kajahtava läiskähdys sai tytön säpsähtämään.

Samuelin poskella oli havaittavissa haalistuva punainen jälki siinä kohdassa, johon hänen isänsä lyönti oli osunut. Kuitenkin vaikutti siltä, että juuri tuon lyönnin takia Samuel oli päässyt niskan päälle taistelussa. Luolassa vallitsi täysi hiljaisuus kuin kaikki olisivat varoneet edes hengittämästä. Samuel katsoi isäänsä silmiin pää ylpeästi pystyssä. Hänen katseensa tuntui halveksivan Mattiasta, se tuntui kuin ivallisesti kysyvän, oliko tämä pahinta, mihin mies pystyi. Ja jos oli, eipä se paljon ollut. Samuel oli saanut kokea paljon pahempaakin viime aikoina, lyönti kasvoihin ei ollut sen rinnalla mitään. Mattiaksen ilmettä oli selvästi vaikeampi tulikita tilan hienoisessa hämärässä, tuskinpa siitä olisi saanut selkoa kirkkaammassakaan valaistuksessa. Joka tapauksessa noiden kahden välinen hiljainen tuijotus oli hermoja raastavaa sorttia.

Emmillä ei ollut aavistustakaan, mihin tilanne olisi kehittynyt ilman Magdaa. Kuului vain hiljainen huoahdus ja seuraavassa hetkessä nainen valahti maahan vielä kalpeampana kuin tavallisesti oli. Jokaisen läsnäolijan huomio kiinnittyi samassa häneen. Emmi pompahti pystyy jättäen kiillotuksessa olleen miekan muiden viereen riviin ja kiirehti selvittämään, oliko Magdalla jotakin hätää. Hän tosin arveli, että tämän pyörtyminen johtui ylikiristetyistä hermoista - hän ei ollut aiemminkaan löytänyt naisesta muuta vikaa - mutta liian varma ei voinut olla koskaan. Ja hermojen vaikutusta terveyteen ei pitänyt aliarvioida. Sitä paitsi nyt tyttö sai osoittaa olevansa tarpeellinen eikä vain turhaa painolastia.

Tyttö polvistui rouvan viereen ja vei pikkuisen, voimakkaanhajuisen yrttipussin tämän nenän alle. Pussin hän oli askarrellut tänään lounastauolla juuri tähän tarkoitukseen; Magda oli koko päivän vaikuttanut kalpealta ja huonovointiselta, Emmiä ei yllättänyt hänen pyörtymisensä. Lisäksi pussi sai Emmin näyttämään ammattimaisemmalta - kuka tahansa olisi voinut taputella pyörtyneen kasvoja ja hokea tämän nimeä. Sellaiseen ei parantajaa tarvittu. Hajupussin tekemiseen puolestaan tarvittiin.

Magda avasikin sinisenharmaat silmänsä varsin pian. Emmi pyysi saada vettä ja kehotti Magdaa juomaan tarjotusta leilistä. Rouva totteli kuuliaisesti sanomatta mitään, vastaten vain hermostuneella pikku hymyllään sanoihin. Emmi huomasi, että hänellä oli edelleen koko väen jakamaton huomio. Erityisesti hän huomasi Samuelin, jonka kasvoilta kuvastui säikähdys ja pelko siitä, että Magdaa vaivaisi jokin vakavampikin sairaus.

“Rouva voi jo paremmin?” Emmi tiedusteli pehmeällä äänellä. Vastauksena oli jälleen samanlainen hymy ja lintumaisen nopea nyökkäys. “Rouvan hermot taitavat vain olla kireällä, niinhän? Rouvalla ei ole mitään hätää, pitää vain ottaa rauhallisesti ja rauhoittaa mieli. Rouvan pitää välttää järkytyksiä. Muuten rouva onkin aivan kunnossa.”

Emmi luonnollisesti osoitti sanansa näennäisesti Magdalle, vaikka ne lähinnä olikin tarkoitettu tiedoksi sivustakatsojille. Sanat tietysti ymmärrettiin ja jännityksen saattoi suorastaan nähdä haihtuvan pois. Kuitenkin ilmaan jäi sinä iltana roikkumaan jotakin raskaan alakuloista, ehkä myös jonkinlaista mietteliäisyyttä. Kenties hieman pettyneisyyttäkin.

Emmi ei voinut olla tuntematta surullisen aallon pyyhkäisyä rinnassaan katsellessaan tätä perhettä. Laiha ja kuihtunut Magda, ylpeän kylmä ja toisaalta helposti tulistuva Mattias. Ja tietenkin Samuel, joka oli nähtävästi perinyt isältään niin paljon luonteenpiirteitä, etteivät he tuntuneet sopivan samaan tilaan. Se oli kauhean surullista katsottavaa, sillä tämän vaiheenhan olisi pitänyt olla ilon hetki. Perheen olisi pitänyt olla onnellisesti yhdessä, mutta Katerinen kuolema näytti lyöneen kaiken ja kaikki hajalle. Tämänkö takia he olivat rämpineet päiväkausia vuorilla? Ajatus kävi väkisin Emmin päässä ja sai hänet tuntemaan huonoa omatuntoa. Silti hän ei voinut olla ajattelematta sitä. Tämänkö takia he olivat asettaneet oman henkensä vaaraan? Tässäkö oli vaivannäön tulos ja sen palkka?

Samuelista tuntui, että hänen päänsä oli edelleen sumea Emmin unilääkkeestä. He olivat nyt olleet liikkeellä jo hyvän aikaa, mutta silti hän ei oikein saanut muodostettua kunnollisia ajatuksia, sellaisia joissa olisi jotain järkeä. Ei sillä, että se olisi ollut mitenkään huono asia. Ei hän ajatuksia kaivannut. Pysykööt vain jossain kaukana. Ajatusten puuttumisesta huolimatta häntä vaivasi inhottava olo, tyhjä, se ei mennyt minnekään tekipä hän mitä vain. Käveleminen tuntui vaikealta, sillä jokainen askel vei häntä hieman kauemmas Katerinesta. Oli kerta kaikkiaan väärin, ettei sisar ollut heidän mukaan. Sellaisen ei olisi pitänyt olla edes vaihtoehto. Ei, jos maailmassa olisi ollut hiukkaakaan oikeudenmukaisuutta.

Emmi käveli Samuelin vierellä - siinä kohdassa polkua saattoi kutsua jopa tieksi, joten tyttö saattoi turvallisesti kävellä hänen rinnallaan - ja vilkaisi häntä näyttäen siltä kuin olisi halunnut sanoa jotakin. Tyttö ei kai sittenkään keksinyt mitään sanottavaa ja puhumisen sijaan hänen kasvoillaan vilahti myötätuntoinen hymy. Samuel tuli ajatelleeksi jotakin. Kai hän oli ajatellut sitä useamminkin, mutta ei ollut tullut ottaneeksi puheeksi.

“Kuule, kun sinähän menetit kerralla koko entisen elämäsi ja kaikki siihen kuuluneet ihmiset, niin miten sinä pääsit siitä yli?” Samuel kysyi hiljaa, jotta edellä kulkeva Erik ei kuulisi. Heidän jononsa kulki samassa järjestyksessä kuin tulomatkallakin.

Emmin suu kääntyi mietteliääseen mutruun. “Kai minä tajusin sen niin hitaasti, ettei se päässyt järkyttämään niin kovasti. Ja sitä paitsi, eivät ne ole kuolleet.”

“Mutta sinulle he voisivat yhtä hyvin olla kuolleita.”

“Se on eri asia”, tyttö intti, “Tiedätkö, se on vähän sama juttu kuin kissojen kanssa. Minun mummollani oli, ja on varmaan vieläkin, paljon kissoja. Joskus joku katti saattoi lähteä omille teilleen, viipyä viikon toisensa perään eikä sitten koskaan tullut takaisin. Sitä kyllä kaipasi, mutta aina oli olemassa toivo, että se tulee takaisin tai elää jossain muualla mukavaa elämää ihan onnellisena. Jotkut niistä kissoista sitten taas jäivät auton alle ja niitä itkettiin kovasti. Niiden kohtalossa ei ollut mitään epäselvää.”

“Ja sinäkö olet sitten kulkukissa?” Samuel kysyi lähinnä jotakin sanoakseen.

“Niin kai”, tyttö vastasi ja vaipui sitten mietteliääseen hiljaisuuteen.

Samuelista oli mukava kuunnella, kun Emmi puhui. Oli jotenkin lohduttavaa tietää, että joku muukin oli kokenut suuren menetyksen, joku ymmärsi, miltä sellainen tuntui. Ja silti aihevalinta oli kuin suolaa haavoihin - sitähän hän ei tytölle sanoisi. Keskustelu muistutti Samuelia siitä, että Emmi ei kuulunut tänne ja että tämä saattoi kadota hänen elämästään koska vain. Kulkukissa. Sellainen tyttö juuri olikin. Se pitäisi pitää mielessä. Samuel tiesi, ettei hän voisi, hän ei saisi, estää Emmiä lähtemästä kotiinsa, jos tämä löytäisi sellaisen uuden portin, mutta hän aikoi myös viimeiseen asti toivoa ja rukoilla, ettei sellaista löytyisi. Niin itsekästä kuin se olisikin. Sillä hetkellä Samuelista vain tuntui, ettei hänellä ollut oikein ketään muuta kuin Emmi. Kolmas kerta toden sanoo, poika ajatteli synkkänä.

“Eniten minua harmittaa juuri äidin ja isän ja muiden puolesta”, Emmi yhtäkkiä sanoi, “Kun he eivät tiedä, mitä minulle tapahtui. Minä tiedän, että he voivat jatkaa normaalia elämää, mutta he eivät tiedä minusta mitään. Antaisin aika paljon, jos voisin lähettää kotiin jonkin viestin, että en ole hukkunut mihinkään, kukaan sekopää ei ole siepannut tai murhannut minua tai muutakaan kamalaa ei ole tapahtunut. Ihmisten kanssa on kai sittenkin aika eri juttu kuin kissoilla, se oli huono vertaus.”

“Onko teillä yleistäkin, että sekopäät sieppailevat tyttöjä?” Samuel kysyi. Se oli ikään kuin tarkoitettu kevennykseksi. Emmi nähtävästi käsitti sen ja naurahti.

“Sitä tapahtuu huolestuneiden ihmisten mielikuvituksessa.”

Jälleen vajottiin hiljaisuuteen. Polku alkoi jälleen kaveta ja Emmi siirtyi kävelemään Samuelin eteen. Se sopi pojalle oikein hyvin, sillä siten hän saattoi vain katsella tyttöä vailla sen suurempia ajatuksia. Samuel oli oikein tyytyväinen, ettei Emmi yrittänyt väen väkisin ruveta pitämään hänelle jonkinlaista kriisiterapiaa tai tyrkyttämään lohdutuksen sanoja, ne olisivat sillä hetkellä vain saaneet Samuelin tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. Hiljaisuus tuntui juuri silloin hyvältä ja se, että tyttö oli lähellä, riitti. Samuel tiesi, että Emmi olisi läsnä, jos hän tätä tarvitsisi.

Samuelilla oli viime yönä ja aamun aikana käynyt mielessä, että hänenhän oli ollut tarkoitus kostaa talikkeille. Olisi luullut, että nyt kun Katerine oli kuollut niiden hirviöiden takia, hän olisi lähtenyt entistä innokkaammin toteuttamaan suunnitelmansa. Mutta hän ei jaksanut, ei hänellä ollut voimia kuin seurata muita typerän lampaan tavoin. Kuolleet kalat soljuivat virran mukana ja kuollut kala oli hämmästyttävän lähellä Samuelin senhetkistä olotilaa. Mitä hyötyä olisi rynnätä riehumaan talikkien keskelle? Jos hän kuvitteli voivansa aiheuttaa mitenkään merkittävää vahinkoa, hän oli typerys. Kaikki oli niin helvetin turhaa. Emmin poninhännälle sidotut hiukset heilahtelivat askelten tahdissa, omituisen hypnoottisina. Sekin, mitä tyttö oli sanonut hänelle viimeyönä, esti Samuelia kääntymästä takaisin. Ja kuollahan voisi helpomminkin, sen hän tiesi. Hän oli siitä aivan liiankin tietoinen.

Polku oli jälleen muuttunut vaarallisen kapeaksi ja Samuel huomasi, että edempänä hänen äitinsä autettiin alas muulin selästä. Ratsastaminen olisi ollut aivan liian vaarallista. Näin kaukaa oli vaikea nähdä, mutta äiti vaikutti olevan edelleen kalpea ja liikkui kuin kauhusta kankeana. Joka tapauksessa näytti siltä, ettei hän valittanut. Magda saattoi näyttää pelokkaalta ja heikolta naiselta, mutta hänessä oli sisua. Se Samuelin oli myönnettävä. Hän oli tottunut pitämään äitiään arkana ja tavallaan hailakkana - äidin suuttumiset ja räikeät tunteenpurkaukset saattoi laskea yhden käden sormilla - mutta nähtävästi tässäkin oli enemmän sisua ja voimaa kuin Samuelissa. Polun vieressä aukeneva pudotus veti puoleensa pojan katsetta saaden kylmät väreet kulkemaan selkää pitkin - olivatko ne miellyttäviä vai eivät, sitä oli vaikea sanoa. Ja sittenkin hänessä taisi olla vielä jäljellä jonkinlainen järjissään olevaa osa. Hän pysähtyi.

Emmi kääntyi vilkaisemaan taakseen kuin olisi voinut kuulla toisen seisahtuneen. “Mitä nyt?” hän kysyi kasvoillaan huolestunut ilme.

Samuel kohautti olkapäitään. “Minä vain en menisi luottamaan itseeni juuri nyt”, hän mutisi silmäillen kallion reunaa. Hän melkein säpsähti tuntiessaan tytön lämpöisen käden tarttuvan omaansa.

“Luota sitten vaikka minuun”, tytön ääni oli yhtä lämmin kuin käsikin.

Totta kai Emmi ymmärsi, ei Samuel ollut sitä epäillytkään. Enää pudotus ei vetänyt puoleensa. Yksinään hän olisi saattanut helpostikin “liukastua”, mutta tietäessään, että vetäisi Emmin mukaansa, hänen jalkansa astelivat varoen. Ja nyt hän todella tunsi, ettei hän ollut yksin.

VAROITUS: SISÄLTÄÄ SPOILEREITA 3. JA 4. KAUDESTA!

No niin, munhan piti tämän blogin suhteen pitäytyä siinä Toisesta maailmasta -linjassa, mutta mites kävi? Teinpä nyt sitten erillisen kategoriankin Merlinille :D En ole ikinä ennen kirjoittanut yhtään ainoaa ficciä ja nyt tuli jokin yhtäkkinen tarve kirjoittaa jotakin itselle ihan uutta. Hahmot kuuluvat siis BBC:n Merlin-sarjaan, enkä saa niiden käyttämisestä rahallista hyötyä.

Otsikkoa vois sen verran valottaa, että sehän on väännös latinankielisestä ns. lentävästä lauseesta “Deus ex machina” eli “Jumala koneesta”. Siltä varalta, että joku ei tiedä sen merkitystä (itselleni tämä ainakin selvisi vasta verrattain vähän aikaa sitten…) yritän vähän selittää taustoja: lause juontaa juurensa antiikin ajan teatteriin: näytelmissä usein päädyttiin johonkin kiperään tilanteeseen, jossa hahmoilla ei tuntunut olevan toivon hitustakaan, kunnes lavasteista ilmaantui yhtäkkiä jumalhahmo pelastamaan päivän.

Tämän ficin alkuasetelma on se (nyt niitä spoilereita), että jakso 4x03 “The Wicked Day” on tapahtunut; Uther on kuollut ja Arthur on kuningas. Tarinassa viitataan myös jaksoon 3x05 “The Crystal Cave” (johon liittyen pitää pyytää anteeksi mahdollisesti omituiselta kuulostavaa suomennosta, sillä olisi tuntunut vielä omituisemmalta sijoittaa muuten “suomennettuun” tekstiin ilmaus “The Valley of the Fallen Kings -laaksossa” tms.) Ideasta on kiittäminen demittäjää yötassu ja hänen untaan.

Ai niin, sellainen huomio vielä, että olen itse innokas Merthur-shippaaja (kuten edellisestä Merlin-aiheisesta luovuudenkukkasesta voi päätellä) ja se saattaa myös tarinasta kuultaa esiin. Kuitenkin se on aika lailla tulkinnanvarainen juttu. (sitä paitsi, miten Arthur voisi myöntää, että henkilö, joka on a) palvelija JA b) miespuolinen, olisi sille jotain muuta kuin ystävä?)

Laitan tähän vielä yhden suosikkikuvani, kun kerrankin voi kuvankin laittaa (ja sitten sitä tarinaa vihdoinkin) :D

Druid ex machina

Metsä tuoksui raikkaalta ja hevosten tasaisen askelluksen ääni kapealla polulla nosti Arthurin mielialaa. Oma merkittävä osansa hänen suhteelliseen hyvään tuuleensa oli myös ratsastusseuralla: mukana oli vain Merlin. Isänsä kuoleman jälkeen nuoren kuninkaan - menisi vielä tovi, ennen kuin Arthur tottuisi liittämään sanan “kuningas” omaan nimeensä - mieli oli ymmärrettävästi ollut melkoisen matalalla ja harvassa olivat myös olleet ne hetket, kun hän sai olla rauhassa. Ratsastaminen kahdestaan Merlinin kanssa toi mieleen sen ajan, kun hän oli vielä ollut prinssi. Siitä ajasta tietenkään ei ollut pitkä aika, mutta se oli yhtä kaikki tavoittamattomissa ja tällaisia hetkiä lähemmäs sitä hän ei enää pääsisikään.

Arthur tunsi suunnatonta katkeruutta ajatellessaan viimeksi kuluneita aikoja. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä, että oli antanut käyttää taikuutta isäänsä? Isä oli taistellut taikuutta vastaan niin kauan kuin Arthur saattoi muistaa, kauemminkin, ja nyt hän oli kuollut velhon käsiin. Arthurin salliessa ja katsellessa vierestä! Nyt Arthur ymmärsi hyvin isäänsä, paremmin kuin tämän eläessä ja se jos mikä aiheutti hänessä katkeruutta. No, se sitten siitä hyvästä tuulesta. Hän yritti olla ajattelematta taikuutta ja velhoja.

Oikeastaan hänen ja Merlinin piti olla metsästysretkellä, mutta Arthur ei ollut erityisen innokkaasti etsinyt eläimiä, joihin voisi käyttää jousipyssyään. Hänestä oli mukavaa viettää aikaa vaihteeksi poissa hovista, kun se harvoin oli mahdollista. Hän oli jo yhden peuran päästänyt karkuun, sillä jos hän olisi sen ampunut, se olisi tiennyt retken loppua ja paluuta Camelotiin. Merlin taatusti myös huomasi sen ja antoi hänen ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Joskus Arthurista tuntui, että Merlin ymmärsi häntä täydellisesti, paremmin kuin kukaan muu. Arthur ei tiennyt, miten hän olisi selvinnyt näistä viime päivistä ilman Merliniä.

Arthurista alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että hän oli saanut ajatella ihan tarpeekseen ja oli ratsastettu hiljaisuudessa jo tarpeeksi kauan. Hän kääntyi satulassaan katsomaan taaempana ratsastavaa Merliniä ja aikomuksenaan sanoa jotakin… Arthur kuitenkin ehti vain nähdä säikähtäneen ilmeen Merlinin kasvoilla - hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka jännittävästi auringonvalo hetken heijastui toisen silmistä - ja seuraavaksi Arthurin takana olevaan puuhun jysähti nuoli. Se oli juuri ja juuri ohittanut hänet, kuin ihmeen kaupalla.

Arthur ehti tuskin huomata juuri hänet ohittaneen nuolen, kun Merlin parahti kipeästi ja putosi satulasta. Arthur hypähti nopeasti alas oman ratsunsa selästä ja livahti puun taakse suojaan. Sieltä hän onnistui saamaan hyökkääjät näköpiiriinsä - joitakin rosvoja ilmeisesti - ja antoi omien nuoltensa lentää. Äänistä päätellen ne löysivät kohteensa. Loput rosvot ilmeisesti päättelivät, etteivät Arthur ja Merlin olleet hengen riskeeraamisen arvoisia, ja lähtivät pakoon. Kenties ne eivät tunnistaneet Arthuria. Nuori kuningas kuunteli hetken piilopaikassaan sydän takoen varmistaakseen vaaran olevan ohi.

Arthur aikoi jo iloissaan ja ylpeänä ilmoittaa Merlinille jälleen kerran pelastaneensa heidät, kun hänen muistiinsa palautui, ettei hän ollutkaan pelastanut kuin itsensä. Hänen katseensa palasi salamana polulle, jossa Merlin makasi selin häneen. Arthuria kylmäsi hänen juostessaan toisen luo ja kumartuessaan tarkastamaan, mihin nuoli oli osunut. Arthur huomasi käsiensä tärisevän kääntäessään Merlinin hellävaraisesti selälleen. Hänen pahin pelkonsa oli toteutunut; nuoli pisti julmasti esiin Merlinin rinnasta. Vähän aikaa Arthur luuli katselevansa parasta ystäväänsä kuolleena. Huomatessaan toisen sittenkin hengittävän Arthur tunsi hetken ajan suorastaan lapsellista iloa.

Iloa kesti vain hetken. Nuoli ei ehkä ollutkaan osunut pahimmalla mahdollisella tavalla, mutta tarpeeksi pahasti kuitenkin. Arthur kiskaisi inhottavan kapistuksen irti saaden Merlinin laihan vartalon nytkähtämään ja heikon valituksen karkaamaan tämän huulilta. Silmiään Merlin ei avannut. Veri pirskahti pintaan nuolen tekemästä haavasta ja hetken Arthur etsi paniikin omaisesti jotakin, jolla tyrehdyttää verenvuodon. Nuori mies repi epätoivoisella vimmalla paitansa helmasta kangaspalan ja painoi sen ystävänsä rintaa vasten. Miten tämä saattoikin näyttää niin kalpealta ja surkealta, niin perinpohjaisen heiveröiseltä. Katsominen teki kipeää.

“Merlin? Merlin”, Arthur toisteli toisen nimeä vaimeasti. Hän tiesi, ettei Merlin vastaisi, vaikka hän olisi kuinka huutanut. Arthur huomasi kätensä silittävän varovasti ystävän kasvoja, ne olivat kauniit kasvot.

Ja mitä nyt sitten? Mitä Arthur voisi tehdä? Kumpikin hevonen oli ottanut jalat alleen hyökkäyksen aikana, eikä Merlin olisi ehkä ratsainkaan kestänyt matkaa kotiin asti. Arthur kirosi nyt raskaasti omaa typeryyttään, ei olisi pitänyt lähteä näin kauas eikä missään nimessä ilman ritareita! Taivas, Arthurin ei ollut koskaan tarvinnut osata erityisemmin parantaa mitään, joten hänellä ei ollut aavistustakaan, miten auttaa Merliniä yhtään sen enempää kuin yrittää tyrehdyttää verenvuoto, mikä sekään ei ottanut onnistuakseen. Hän oli kuitenkin nähnyt aivan tarpeeksi taisteluvammoja tietääkseen, ettei Merlinillä ollut juurikaan toivoa.

Kuin vahvistaakseen Arthurin ajatukset, Merlin yskähtehli ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta tavalla, joka puolestaan väänsi Arthurin sisuskaluja. Merlinin huulille oli yskösten mukana ilmestynyt verta. Arthur tunsi oman sydämensä itkevän verta. Hän ei voisi katsella, kuinka hänen paras ystävänsä kuolisi. Ei, hän ei voisi menettää Merliniä! Ei, se ei käynyt päinsä! Merlinin kasvot olivat hirvittävän kalpeat, niin täynnä tuskaa… Arthur ei ollut kyennyt suojelemaan häntä. Millainen kuningas hänestä muka voisi tulla, jos hän ei pystynyt suojelemaan edes rakkainta ystäväänsä? Merlinin hengitys rahisi kammottavalla tavalla raastaen Arthuria.

“Merlin, älä luovuta”, Arthur sanoi huomaten äänensä värähtävän. Hän vaikka yrittäisi kantaa ystävänsä takaisin ihmisten ilmoille, mitä vain. Hän alkoi jo kiertää käsiään toisen ympärille. “Kuka paikkaa tämän paidan, jos sinä otat ja kuolet? Tai ei, koko Camelot on täynnä ihmisiä, jotka paikkaisivat sen MIELELLÄÄN, usko pois. Älä luule, etten minä löytäisi uutta palvelijaa, sinä kömpelö… laiska, hörökorvainen…”

“Hieman erikoinen tapa puhutella kuolevaa ystävää”, totesi matala ääni jostain edempää polulta.

Arthur hypähti pystyyn räpytellen silmiään, jotta niihin nousseet kyyneleet katoaisivat. Hänen mielestään hänen puheensa ei oikeastaan ollut ollut kovin omituista, Merlin tietenkin tietäisi ettei hän tarkoittanut sanojaan vähääkään, jos kuulisi ne. Arthur tietysti löytäisi uuden palvelijan koska vain, mutta uutta Merliniä hän ei löytäisi. Jokainen haukkumasana oli lähtenyt hänen huuliltaan kuin lämpimin hellittelynimi ja hän hieman pelkäsi, että muukalainen oli kuullut hänen äänensävynsä. Hän muistutti itselleen, että nyt oli paljon olennaisempiakin asioita huolehdittavaksi.

Vähän matkan päässä seisoi kaapuun pukeutunut, huppupäinen mies pidellen Merlinin hevosen ohjaksia. Mies näytti etäisesti tutulta, vaikka Arthur ei sen tarkemmin osannut sanoa… Ei, nyt hän muisti! Mies oli druidi! Arthur oli taatusti nähnyt hänet joskus jouduttuaan tekemisiin druidien kanssa. Arthur astui - tai ehkä pikemminkin loikkasi - miehen ja Merlinin väliin vetäen miekkansa esiin.

“Mitä sinä haluat?” Arthur tiukkasi hyökkäävästi osoittaen druidia miekallaan.

“Minun haluamisillani ei ole niin väliä, vaan sillä, mitä voin tehdä ystäväsi hyväksi”, mies vastasi.

“Sinä et voi tehdä hänelle mitään!” Arthur huusi. Pelkkä ajatus siitä, että joku käyttäisi taikuutta Merliniin, raivostutti häntä suunnattomasti. Miten velhot kehtasivat? Eikö riittänyt, että ne häpäisivät hänen isänsä ja hänet itsensäkin juonillaan? Arthurin olisi tehnyt mieli ajaa druidi pois mitä pikimmiten, jotta hänen ei tarvitsisi tuhlata tähän niitä viimeisiä hetkiä, jotka Merlinillä todennäköisesti enää oli elinaikaa. Hän suorastaan tunsi, kuinka Merlinin haavasta vuoti verta valtoimenaan, kun kukaan ei painanut kankaanpalaa.

“Hän kuolee joka tapauksessa hyvin pian, en minä tilannetta ainakaan pahemmaksi voi tehdä”, druidi puhui tullen niin lähelle, että Arthurin miekan kärki kosketti hänen rintaansa. Miekka värähteli. “Onko tuo verta hänen huulillaan? Sanoisin, että hän elää korkeitaan kymmenen minuuttia ja sekin on melkoisen optimistinen arvio. Tosin hänessä on enemmän voimaa, kuin uskotkaan, ehkä hän kestää jopa neljännestunnin.”

“Hiljaa!” Arthur huusi, “Miksi sinä auttaisit häntä?”

“Kenties on minun kohtaloni auttaa häntä. Juuri tänään päätin kulkea kotiin tätä tietä juuri nyt ja minua vastaan tuli tämä kaveri“, druidi taputti hevosen kaulaa, “Ja seuraavan mutkan takana onkin kuoleva nuorukainen. Miksi minä en haluaisi auttaa häntä? Jos joku on toisen kyyneleiden arvoinen, hän ansaitsee varmasti tulla autetuksi.”

Druidi hymyili sanojensa päälle ja Arthur laski hetkeksi katseensa hieman nolostuneena. Hemmetti. Merlin liikahti ja henkäisi jotakin, jonka saattoi käsittää Arthurin nimeksi. Oli selvää, että druidi oli oikeassa tämän elinajan suhteen. Ketä Arthur yritti huijata ajatuksella, että kantaisi tämän Camelotiin? Todennäköisesti jos Arthur edes nostaisi toisen, hänellä olisi hetkessä sylissään pelkkä ruumis. Merliniä ei varmasti saisi hevosen selkäänkään elävänä, ties mitä tuhoja nuoli oli tehnyt. Ja vaikka Arthur onnistuisi jollain lailla viemään hänet Gaiuksen luo, ei tämä varmaankaan voisi tehdä yhtään mitään. Epätoivo kiristi Arthurin rintaa ja tuntui melkein siltä kuin häneenkin olisi osunut nuoli. Oikeastaan Arthurilla olisi ollut parempi olo, jos nuoli tosiaan olisi osunut häneen. Merlin ei voinut, ei saanut, kuolla näin. Druidi odotti tyynenä vieressä.

“Parannusloitsu on yksinkertainen”, mies sanoi, “Hänen elämänsä on sinun päätöksesi varassa.”

Arthur ei yksinkertaisesti voisi elää sen epäilyksen kanssa, että olisi voinut pelastaa Merlinin hengen. Mutta… hän oli vannonut, ettei enää koskaan turvautuisi taikuuteen, taikuus oli silkkaa pahuutta ja sen käyttäjät kieroja! Mutta Merlin…

“Tee se!” Arthur komensi. Hän työnsi miekan takaisin huotraan ja seurasi tarkasti druidin jokaista liikettä.

Mies päästi irti hevosen ohjista ja polvistui Merlinin viereen. Hän siirsi Arthurin paidasta revityn riekaleen syrjään ja laski kätensä haavan päälle. Mies painoi päänsä alas niin, että huppu valahti peittämään kasvot, ja lausui muutaman sanan lempeällä äänellä. Arthur ei tunnistanut niitä, mutta hän tiedosti inhottavan selvästi, että ne käynnistivät taian hänen silmiensä alla. Hän pyysi mielessään anteeksi Merliniltä. Mitä muuta hän olisi voinut tehdä?

Mies suoristautui ja katsoi Arthuria silmiin. Merlinin kasvoilta oli haihtunut tuskainen ilme ja väri alkoi vähä vähältä palata niille. Toinen hengitti rauhallisesti kuin nukkuva. Siinäkö se oli? Arthur varoitti itseään riemuitsemasta liian aikaisin.

“Hän toipuu nyt”, druidi sanoi, “mutta minäkään en ole sentään jumala. Ystäväsi voimat palautuvat, mutta aluksi hän saattaa olla hieman heikko. Pidä hänestä siis huolta.”

Druidi ohitti Arthurin ja lähti niine hyvineen kävelemään poispäin. Hevonen ja Arthur tuijottivat hetken hänen peräänsä.

“Hei odota!” Arthur huudahti, “Etkö sinä pyydä mitään palkkiota?”

Mies kääntyi katsomaan häntä. “En”, hän sanoi ja jatkoi matkaansa. Se tuntui aivan väärältä vastaukselta. Arthur oli jotenkin odottanut joko miehen nimeävän haluamansa palkkion tai sitten selittävän ylevin sanoin, miksei sitä halunnut. Pelkkä “en” kuulosti aivan naurettavalta. Niin naurettavalta, ettei Arthurille ehtinyt tulla mieleen edes kiittää miestä, ennen kuin tämä oli liian kaukana.

Arthur heitti druidin mielestään ja kiirehti tutkimaan Merliniä, joka vaikutti olevan heräämässä. Arthurin sydän tuntui edelleen kylmältä, sillä olihan hänen isänsäkin näyttänyt ensin toipuvan. Ennen kuin hänen kasvonsa olivat vääntyneet kuolon kankeuteen. Arthuria puistatti. Jos Merlinin kanssa kävisi samoin, hän metsästäisi omakätisesti joka ainoan druidin ja velhon maan päältä, sen hän voisi luvata.

Kostotoimiin ryhtyminen ei tosin näyttänyt käyvän aiheelliseksi. Merlin avasi silmänsä ja rypisti kulmiaan kuin muistellen, mitä oli tapahtunut. Sitten muisto ilmeisesti saavutti hänen tajuntansa ja hän lennätti käden tunnustelemaan rintaansa. Arthur toivoi, että hänkin olisi kehdannut kokeilla sormillaan toisen ihoa. Ainakin näytti siltä kuin haavasta olisi jäljellä ainoastaan reikä paidassa ja verta kankaassa. Merlinin kasvoilta paistoi hämmästys.

“Minä luulin… että minuun osui nuoli”, Merlin sanoi ja Arthur olisi voinut nauraa silkasta ilosta kuulla tämän ääni, vaikka se hieman voimaton ääni olikin.

Arthur nyökkäsi. Hän tutkaili edelleen ystävänsä kasvoja siltä varalta, että tämä päättäisi saada jonkinlaisen kohtauksen ja heittää henkensä sittenkin. “Niin osui.”

“Mutta miten sitten…?”

Arthurista tuntui, että Merlin saattoi jo arvata vastauksen. Milläs muulla tavalla nuolenjälki katoisi noin nopeasti kuin taikuudella?

“Oletko sinä kunnossa?” Arthur kysyi vastaamisen sijaan.

“Olen”, Merlin sanoi nousten istumaan kasvoillaan yhä syvästi ihmettelevä ilme.

“Sinä olisit kuollut”, Arthur sanoi kuin pohjustukseksi, “Ja tänne ilmestyi yksi druidi. Ihan tuosta vain. Minä annoin hänen parantaa sinut taialla.”

“Sinä annoit…? Vaikka vihaat taikuutta?” Merlin näytti niin yllättyneeltä, että Arthur alkoi pelätä tämän silmien putoavan päästä.

“Niin! Mitä muuta minä olisin voinut tehdä, häh? Oliko minulla vaihtoehtoa?” Arthur tiuskaisi, sillä tiesihän hän hyökkäyksen olevan paras puolustus, “Oletko sinä vihainen minulle?”

Arthur huomasi sillä hetkellä tosiaan pelkäävänsä, että Merlin olisi hänelle vihainen. Ei sen niin olisi pitänyt mennä. Camelotin kuninkaan ei kuulunut pelätä palvelijan mielipidettä. Mutta ei hän sille mitään voinut. Uskaltautuessaan kohtaamaan Merlinin katseen Arthur sai huomata, ettei tämä todellakaan ollut vihoissaan.

“En tietenkään…. Sen täytyi olla sinulle vaikeaa. Kiitos”, Merlin sanoi ja Arthur oli kuulevinaan tämän äänessä liikutusta. Hetken he katsoivat toisiaan silmiin, Arthur hymyili kevyesti. Tietysti Merlin tiesi, kuinka vaikeaa hänelle oli suostua käyttämään taikuutta apukeinona - se taas kertoi suoraan, kuinka paljon Merlinin oli hänelle merkittävä.

“Enhän minä voinut antaa sinun kuolla”, Arthur mutisi tuntien, että hetken tunnelma oli luisumassa huolestuttavan tunteelliseen suuntaan. Asialle oli tehtävä jotakin. “Tajuatko, miten vaikeaa on löytää päteviä palvelijoita nykyisin? Ei minulla ole aikaa ruveta kouluttamaan uutta palvelijaa sinun tilallesi.”

Merlin hymyili leveästi, niin että poskipäät korostuivat kauniisti. Hänellä oli taito hymyillä sillä tavalla, että aurinko alkoi paistaa vaikka keskellä yötä. Sekin oli hieman huolestuttavaa, että Arthur huomasi ajattelevansa sillä tavoin ja toisaalta huolestuminen taas oli entistä huolestuttavampaa. Joka tapauksessa Merlin näytti olevan kunnossa ja vieläpä iloinen - totta kai hän tajusi Arthurin sanojen oikean tarkoituksen, että hän oli Arthurille korvaamaton.

“Mennäänkö?” Arthur kysyi ja noustessaan seisomaan ojensi kätensä vetääkseen Merlininkin jaloilleen.

Arthur auttoi Merlinin satulaan ja alkoi itse taluttaa hevosta takaisin Camelotin suuntaan. Ehkä hän kohteli toista hieman liiankin varoen, päätellen Merlinin hienoisesta turhautumisesta kielivästä ilmeestä, mutta hän ei halunnut riskeerata mitään. Druidi oli varoittanut häntä ja hänhän pitäisi Merlinistään erittäin hyvää huolta. Helpottunut, lämpöinen värinä täytti pikkuhiljaa Arthurin hänen alkaessaan myöntää, että Merlin näytti todellakin olevan kunnossa ja druidi oli tehnyt, mitä oli luvannutkin.

“Tiedätkö, Merlin, ehkä aivan kaikki velhot eivät olekaan pahoja”, Arthur sanoi puoliksi omissa mietteissään.

“Niin, ehkä taikuutta voi käyttää hyväänkin”, Merlin vastasi. Hänen äänessään oleva ilo ja jonkinlainen helpotus herätti Arthurin huomion. Camelotin kuningas vilkaisi tutkivasti toisen kasvoja ja huomasi, että Merlin aivan varmasti yritti piilottaa häneltä, kuinka tyytyväinen oli Arthurin päätelmään.

“Onko jotain, mitä et ole kertonut minulle? Taikuuteen liittyen?” Arthur tiedusteli. Merlinin kasvoilta saattoi lukea myöntävän vastauksen. Maailmassa ei taatusti ollut toista, joka olisi yhtä huono valehtelemaan tai pitämään salaisuuksia.

“No tuota…” Merlin aloitti varovasti, “Muistatko, kun jokin aika sitten sinä sait nuolen selkääsi Kaatuneiden kuninkaiden laaksossa? Ihmettelit silloin, miten minä sain sinut toipumaan niin nopeasti. No, paikalle osui velho ja hän paransi sinut.”

“Mikset kertonut minulle?” Arthur huudahti. Hän oli hieman loukkaantunut siitä, että toinen oli salannut tämän häneltä. Häneen siis oli käytetty taikuutta? Ajatus sai aikaan kylmiä väreitä. Mutta eihän siitä nähtävästi ollut hänellekään haittaa koitunut.

“Minä ajattelin, että olisit suuttunut”, Merlin tunnusti näyttäen niin syylliseltä, että se väkisinkin sai Arthurin heltymään.

“No jaa, sitä sinun ei ainakaan enää tarvitse pelätä”, Arthur vastasi, “Me olemme kumpikin elossa ja eiköhän se ole pääasia.”

Merlinin hymy oli tyytyväisempi kuin pitkiin aikoihin.


______

Siinä. Tämähän ei ole jatkotarina ja voitte olla huoleti, Toisesta maailmasta jatkuu taas ihan pian :)

Tämän tekstin julkaiseminen jännitti ihan kauheasti, sillä nämähän tosiaan eivät ole minun hahmojani. Ehkä siis olen mokannut niiden toiminnan kuvaamisessa, käsittänyt hahmon luonteen syvimmän olemuksen väärin tai muuta sellaista. Arthurin ja Merlinin keskustelu aiheutti kaikkein eniten päänvaivaa, sillä niillähän on sarjassa niin vahva kemia ja replat toimii taivaallisesti, joten sen matkiminen oli melkoinen haaste. Erityisesti näistä syistä olisi hirveän iloinen kuullessani mielipiteitä.