“No siinäs lähdet sitten, kyllä minä selviän hengissä ilman sinuakin, usko pois”, Emmi kuuli Samuelin äänen raollaan olevasta ovesta. Tätä seurasi Kristianin ääni, joka selitti tavallisella rauhallisella tavallaan jotakin käytännönjärjestelyistä ja siitä, kuinka hän palaisi mahdollisimman pian. Tyttö jäi käytävälle odottamaan toivoen saavansa selville, mitä oli meneillään. Äänensävyistä päätellen se oli jotakin tärkeää.

Pian Kristian astuikin Samuelin huoneesta käytävälle selittäen samalla serkulleen: “Minulta menee matkojen takia vähintään kolme, neljä päivää. Ehkä vähän kauemminkin, jos asioiden selvittelyssä kestää. Yritän pitää kiirettä.”

Samuelkin ilmestyi ovensuuhun ja Emmi näki hänen nyökkäävän. Kristian oli katsonut kävellessään taaksepäin jutellakseen Samuelin kanssa, joten nyt hän melkein törmäsi Emmiin. “Ai hei Emmi”, hän sanoi nyökäyttäen päätään tervehdykseksi ja jatkoi pysähtymättä matkaansa. Tuon enempää hän ei ollut pitkään aikaan Emmille sanonutkaan. Tyttö katsoi ihmeissään hänen peräänsä ja astui sitten muutaman jäljellä olevan askeleen Samuelin ovelle. Poika oli jo aikeissa mennä huoneeseensa ja oli ilmeisesti vetämässä oven kiinni tytön uteliaan naaman edestä.

“Hei, mitä tuo oli?” Emmi kiirehti tiedustelemaan, “Mihin Kristian on menossa?”

“Herra salapoliisi on tehnyt tutkimuksiaan ja uskoo löytävänsä minun perheeni elossa, jos vähän käy kinuamassa isukiltaan apuvoimia”, Samuel sanoi ja liikahti kuin vihjaten, ettei häntä huvittanut jatkaa keskustelua sen pitempään. Tyttö ei ollut huomaavinaan, hänellä ei ollut juuri silloin kiire mihinkään - harvinaista kyllä.

“Mut sehän on hienoa! Mistä hän on sen selvittänyt?”

“Joku renki löysi valkoisen huivin”, Samuel sanoi ja Emmin vatsassa muljahti, mistä Karla olikaan mahtanut puhua… “ja nyt Kristian on vakuuttunut yhden rajaseudulla asuvan vihamielisen heimon yrittäneen siepata hänet, mutta harmikseen joutuivatkin tyytymään minun perheeseeni. Sinänsä ikävää. Eikö sinulla ole jo kiire johonkin?”

Samuel käänsi selkänsä Emmille ja silloin jokin kuohahti tytön sisällä pahemman kerran. Ehkä siihen vaikutti myös se tyly sävy, jolla Samuel oli hänelle puhunut. Joka tapauksessa tytön mitta tuli täyteen, häntähän ei näin kohdeltu, hän ei jaksanut enää olla kunnollinen ja auttavainen kuin mikäkin äiti Teresa. Hän hääri hiki hatussa passaamassa muita ja tämä oli kiitos siitä! Hän ei tunnekuohultaan muistanut lainkaan omaa asemaansa verrattuna vaikkapa nyt Samuelin asemaan, hän oli lopullisen kyllästynyt tähän piika- ja aatelishommaan ja hänestä tuntui, että hänellä oli OIKEUS räjähtää jollekulle ja järjestää kunnon kohtaus maailman epäoikeudenmukaisuudesta.

“Ja et varmasti käännä selkääs minulle!” hän rääkäisi ennen kuin poika ehti vetää oven kiinni perässään. “Mä en jaksa sitä, että kaikki vaan… vaan käyttäytyy kuin mä olisin ilmaa ja kuin mulla ei olis mitään tunteita! Kukaan ei koskaan kysy, haluanko MÄ puhua jostain, mikä mun mieltä painaa. Kristian välttelee ja Miila haluaa olla yksin ja kaikki muut olettaa, että MINÄ kuuntelen kun NE valittaa ja kertoo, miten kova kohtalo niillä on, eikä niitä kiinnosta pätkääkään, miltä tää musta tuntuu! Mä olen ehkä just ja just ehtinyt tottua siihen, että mä olen nyt joku vitun piika, mut ei se tarkoita sitä, että mä en olis ajatteleva… ajatteleva yksilö! Mä en kestä enää teidän saamarin kartanoita ja aatelisia ja yrttejä ja näitä naurettavia vaatteita ja mä haluan kotiin! Mut ei. Ketään ei vittu kiinnosta pätkääkään, miltä musta tuntuu!”

Purkauksen edetessä mukaan tulivat kyyneleet ja ääni alkoi muuttua itkuisen takeltelevaksi. Sanavyöryn päätteeksi tyttö purskahti hysteeriseen itkuun. Kaikesta tästä hän syytti sitä aivan liian pitkään jatkunutta esimerkillistä toimimista ja omien tunteiden tukahduttamista. Ei kai kukaan häntä ollut käskenyt niin tekemään, hän oli vain olettanut sen olevan oikeanlainen tapa käyttäytyä. Tyttö yllättyi huomatessaan, että Samuel oli jäänyt paikalleen ja jopa kääntynyt takaisin häneen päin.

“No mitä sinä haluat minun tekevän?” Samuel kysyi tavalliseen ylimielisen välinpitämättömään sävyynsä. Emmi ei kuitenkaan suuttunut siitä, sillä tuon sävyn alta hän erotti jonkinlaista epävarmuutta, joka sai hänet puolestaan tuntemaan eräänlaista voitonriemua. Hän varoi visusti näyttämättä tunnetta ja ihmetteli oikeastaan itsekin, miksi pojan epävarmuus sai hänet tuntemaan voitonriemua.

“Aluksi sinä voisit käyttäytyä kuin minäkin olisin ihminen”, Emmi niiskutti pyyhkien vuotavaa nenäänsä, “Tiedätkö: pyytää istumaan ja kysyä, miten minä voin ja niin edelleen.” Tytöstä vähän tuntui, että hän koetteli onneaan, mutta sehän siinä jännittävää olikin.

Samuel astui käytävän puolelle vetäen oven auki ja teki jopa pienen sarkastisesti väritetyn kumarrusliikkeen ja sanoi eleeseen sopivalla äänellä: “Neiti on hyvä.”

Emmi asteli sisään ja rojahti pehmeään nojatuoliin kuin se olisi ollut hänen omansa. Samuel seurasi perässä vetäen oven kiinni. Emmi kuivaili kasvoiltaan äskeisen kohtauksen jättämiä jälkiä esiliinaansa ja miltei tunsi itseensä kohdistetun katseen ihollaan. Emmi kuuli toisen tuolin pitävän pienen narahduksen pojan istuessa siihen.

“No?” Samuel sanoi, “Halusitko sinä sanoa jotain?”

Emmi niiskaisi ja vastasi pienen dramaattisuutta tuovan taon jälkeen: “Kai siihen jo alkaa tottua, että elämä täytyy aloittaa täysin alusta.” Se ei kuulostanut aivan niin traagiselta ja melodramaattiselta kuin hän olisi halunnut, mutta oli se tarpeeksi lähellä. Hän tiesi kuulostavansa siltä kuin kerjäisi sääliä ja oikeastaan niinhän hän juuri tekikin. Ehkä hän toivoi, että toinen olisi kauhistellut hänen elämänsä kovuutta ja sanonut jotain lohduttavaa, mutta sehän olisi ollut jo liikaa. Olisi Emmin se pitänyt arvata. Samuel vain hymähti ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Ja tarkemmin ajatellen Emmi alkoi tuntea itsensä kamalan itsekkääksi, sillä eihän hänen perheensä ollut kuollut eikä edes joutunut vangiksi mihinkään epämääräiseen paikkaan. Hänellä oli asiat verraten aika hyvin, joten mitä hän siinä valitti?

Kun hiljaisuutta oli kestänyt jo hetken, Emmi avasi suunsa: “Mitä se heimo Tuulinotkosta ja Kristianista haluaa?”

“Mitä?” Samuel kysyi. Ilmeisesti hänen ajatuksensa olivat olleet jossain aivan muualla kuin tässä huoneessa. Mikäs ihme sekin muka oli?

“Niin että miksi se heimo, josta sä puhuit, hyökkäsi tänne ja mitä ne edes on?” Emmi selitti. Hän ei pitänyt siitä tunteesta, että oli ulkopuolinen ja pihalla asioista.

“Talikkit on sellainen kansa, joka asuu vuorten toisella puolella. Ne ovat sitä mieltä, että niillä on oikeus valloittaa meidän maamme, sillä me ilmeisesti uskotaan väärällä tavalla ja pilkataan niiden jumalia ja niin edelleen. Joskus talikkeja asui tälläkin puolella rajaa, mutta olot kävi vähän ahtaiksi ja ne perustivat jotain sissiryhmiä vuorille ja haki omasta maasta vahvistusta. Von Aminoff on meidän maamme vaikutusvaltaisin suku ja lisäksi merkittävin talikkien vastustaja. Kristianin nappaamalla talikkit olisivat saattaneet onnistua kiristämään ties mitä joko suvulta tai sitten kaivaa tietoja Kristianista. Tai molempia. Sikäli meillä kai kävi tuuri, kun ratsastusreissu venähti liian pitkäksi”, Samuel selitti, mutta hänen silmissään oli hajamielinen katse.

“Ja sitten ne ottivatkin vangitsi Tuulinotkon herran ja rouvan ja Katerinen, vai?” Emmi kysyi, hän ei juuri silloin sattunut muistamaan, mitkä herran ja rouvan nimet olivat.

Samuel nyökkäsi. “Siltä näyttää. Toivotaan, että talikkit kuvittelevat saavansa heistä joitakin lunnaita, muuten heidän on täysin turha pitää vankeja elossa.”

“Eli lunnaita ei ole tarkoitus maksaa vai?”

“Hmh, ei ketään kiinnosta, miten minun perheelleni käy eli ketään ei kiinnostaa maksaa lunnaita“, Samuel sanoi ja hänen silmiinsä ilmestyi terävä ilme, joka sai tytön melkein väistämään katseen, “eivät he ole lainkaan tärkeitä. Ja minulla ei taatusti ole niin paljon rahaa, että se riittäisi mihinkään. Ei vaikka myisin koko perkeleen kartanon ja kiristäisin sen torppareilta koko omaisuuden. Se on varma.”

Huoneeseen laskeutui taas hiljaisuus ja Emmi mietti jo, oliko sittenkään ollut kovin fiksua tunkea tänne. No ainakin hän nyt tiesi vähän paremmin, mitä tässä paikassa oikein tapahtui. Ja Samuel tiesi hänen olevan itkupilli. Hänen teki mieli onnitella itseään. Jotenkin hänestä vain oli tuntunut kovin yksinäiseltä sillä hetkellä ja jokin oli saanut hänet kuvittelemaan Samuelin saattavan ymmärtää häntä. Pah, ei poikaa hänen ongelmansa kiinnostaneet, olihan sillä omiakin ihan tarpeeksi. Nytkin Samuel näytti miettivän jotakin ja Emmi valmistautui jo lähtemään pois.

“Millaista siellä on, sinun maailmassasi?” Samuel kysyi juuri kun tyttö oli aikeissa nousta ylös, poika kuulosti siltä kuin olisi miettinyt kysymystä jo aiemminkin mutta yritti esittää, ettei asia varsinaisesti kiinnostanut häntä. Kysymys yllätti Emmin ja hetken aikaa hänen täytyi oikein miettiä, millaista kotona oli ollut. Seuraavaksi hänen täytyi miettiä, mikä siitä olisi kertomisen arvoista.

“No ainakaan meillä ei ole mitään säätyjä enää.”

“Eikö? Miten se sitten toimii?” Samuel kysyi ja onnistui melko huonosti esittämään välinpitämätöntä.

Emmi selitti parhaansa mukaan. Selitys sai aikaan lisäkysymyksiä joiden vastaukset synnyttivät uusia kysymyksiä. Emmi tunsi taas samanlaista mielihyvää kuin ikuisuus sitten selittäessään samoja asioita Kristianille. Tai nyt kun Emmi oikein mietti asiaa, ehkä hän piti jopa hieman enemmän tästä Samuelille selittämisestä, sillä hänestä tuntui, että Kristian oli kuunnellut häntä enemmänkin kohteliaisuudesta kuin aidosta kiinnostuksesta. Tietysti kertomukset oudosta maailmasta olivat olleet itsessään kiehtovia, mutta eivät jaksaneet pitää mielenkiintoa yllä loputtomiin. Kun Emmi oli selittänyt kolmatta kertaa, mikä auto oli, Kristian oli tainnut nyökätä kohteliaasti mutta hieman pitkästyneesti. Samuel saattoi samassa tilanteessa kysyä, eikö sitä tosiaan tarvinnut vetää tai työntää lainkaan.

Emmi ei ollut aiemmin halunnut myöntää itselleen, ettei Kristian pitänytkään häntä ylivertaisen kiehtovana ja nyt vasta hän sen kunnolla käsitti. Eikä edes Emmin maailma ollut hänelle erityisen puoleensavetävä. Sehän oli kuitenkin saavuttamattomissa oleva ulottuvuus, joka ei vaikuttanut hänen elämäänsä millään tavalla. Kristian oli selvästi täysin tyytyväinen elämäänsä ihan omassa tutussa maailmassaan. Samuel sen sijaan vaikutti siltä, että hän olisi mielellään tutustunut Emmin maailmaan tarkemminkin, hän olisi ehkä halunnut päästä näkemään sen vaikka omin silmin. Mutta tietenkin hän joutui tyytymään Emmin kuvailuihin (joita luonnollisesti värittivät halu hämmästyttää ja toisaalta myös vanha sanonta “aika kultaa muistot” saattoi pitää paikkansa). Emmi huomasi viihtyvänsä yllättävän hyvin ja oikeastaan hän jopa unohti ajan kulun.

*

“Vai korvaavat koneet teillä palvelijat”, Samuel sanoi Emmin vetäessä välillä henkeä. Kumpikaan ei huomannut, miten hämärä oli hiljalleen ujuttautunut huoneeseen. “Ja sitten sinusta tuli piika. Mahtoi olla melkoinen järkytys joutua tiskaamaan itse.” Emmistä tuntui, että hänen kustannuksellaan naurettiin.

“Kyllä mä nyt tiskata osasin valmiiksikin”, tyttö vastasi, “Ja oikeastaan tämä on ihan hyvä, kun pitää tehdä kaikki itse. Ei oo niin paljoa aikaa tylsistyä ja olen mä laihtunutkin vähän.” Viimeisestä seikasta hän oli aika ylpeä ja sen kuuli varmasti äänestäkin. Hänen tullessaan saamansa mekko oli tosiaan nyt hieman väljä.

“Ja se on sitten hyvä juttu vai?” Samuel kysyi ja hänen hämmästyksensä hämmästytti Emmiä.

“Tietysti. Meillä kaikki tytöt haluaa olla mahdollisimman hoikkia. Se on kaunista.”

“Tehän olette outoja.”

Emmi melkein loukkaantui. Kerrankin kun hän onnistui pudottamaan jonkun verran painoaan, sillä ei ollutkaan mitään merkitystä - tai ainakaan sitä ei pidetty mitenkään ihailtavana. Pah. Vaikka eihän hän ollut mikään lihava ollut alunperinkään, olisi vain tuntunut mukavalta, jos hänen hoikistumistaan olisi ihailtu. Hän huomasi puhuneensa niin paljon, että ääni oli melkein muuttunut käheäksi. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin.

“Miksi tämän kartanon nimi on Tuulinotko? Kun tämähän on kukkulan päällä eikä missään notkossa”, tyttö tiedusteli.

“Se on vanha nimi”, Samuel kertoi, “Aikaisemmin tämä oli näiden kahden vierekkäisen kukkulan välissä ja silloin se sai nimensä. Silloin tämä muuten oli vielä von Aminoffin kesämökki. Sitten lauma inorokeja poltti kartanon taivaan tuuliin ja silloinen omistaja päätti, että kukkulan laelta olisi muka helpompi nähdä, jos joku olisi hyökkäämässä, ja ainakin helpompi puolustaa. Se logiikka toimisi, jos Tuulinotko olisi linna, mutta kun se ei ole. Tuolloin muuten rakennettiin myös alakertaan turvakellari, joka säilyy ilman pienintäkään vauriota, vaikka koko perkeleen yläpuolinen maailma palaisi tuhkaksi. Joka tapauksessa kukaan ei jaksanut ruveta keksimään uutta nimeä, joten se on nyt sitten edelleen Tuulinotko.”

“Kuinka usein niitä inorokeja käy täällä?” Emmi kysyi. Hän oli vähän pahoillaan tunnelman laskusta, jonka aiheutti hirviöiden ottaminen puheeksi. Samuel kohautti olkapäitään.

“Vanhan Tuulinotkon hävittämisestä on nyt vähän alle sata vuotta. Sen jälkeen inorokeja on näkynyt täälläpäin kolme kertaa.”

Emmi nyökkäsi osoittaakseen kuulleensa. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Tyttö nousi seisomaan ja käveli vähän niin kuin aikansa kuluksi ikkunan viereen katselemaan iltahämärässä kylpevää maisemaa. Hämärässä… Voihan hitto.

“Onko siellä jo tulossa pimeää?” Emmi kiljahti. Hänen pitäisi olla jo vaikka missä ja oikeastaan vaikka mitä pitäisi jo olla tehtynä! Ei hänen ollut ollut tarkoitus jäädä tänne NÄIN pitkäksi aikaa. Mitä hän sanoisi, jos joku ihmettelisi hänen viipymistään? Hemmetti sentään. Tyttö selitti nopeasti jotain kiireistään ja syöksähti käytävään. Oikeastaan vähintään yhtä paljon kuin töistään myöhästyminen Emmiä kiusasi ajantajun menettäminen. Miten ihmeessä niin oli käynyt? Jos hän olisi ollut vähääkään vähemmän keskittynyt omaan mielialaansa, hän olisi huomannut saman hämmästyksen Samuelin kasvoilla.

Heti päästyään käytävään Emmi oli vähällä kompastua Dipperiin, joka nukkui kerällä keskellä käytävää juuri Samuelin huoneen kohdalla. Otus katsahti Emmiin laiskasti ja venytteli väläyttäen hymyn. “Vai siellä sitä kuhnailtiin. Oliks kivaa?” karvaton olio sanoi.

“Pah, vakoiletko sä mua?” Emmi tuhahti lähtien harppomaan pitkin käytävää.

“Miten niin? Sattumalta satuin nukahtamaan tuohon. Mitä sinä kuvittelet?”, Dipperin ääni oli aivan liian viaton. “Etkö tiedä, että kakki eläimet, joilla on pisaraakaan kissan verta suonissaan, voivat saada milloin tahansa torkkukohtauksen?”

Emmi ei viitsinyt vastata. Torkkukohtaus, vai niin. Hänellä oli aivan liian kiire, jotta hän olisi ehtinyt kiukustua salakuunteleville liskokissoille.